Laulavat sadepisarat

Vuoden takainen Oscar-voittajaelokuva The Artist ammensi kosolti vaikutteita 50-luvun Laulavat sadepisarat -klassikkomusikaalista. Molemmat leffat sijoittuvat tapahtumiltaan Hollywoodin äänifilmien murroskauteen ja sisältävät runsaasti kommentääriä taiteenalastaan. Siinä missä The Artist pyrki osoittamaan, ettei elokuvan vaikuttavuus ole riippuvaista teknologiasta, Laulavat sadepisarat toteaa puolestaan, ettei myöskään pelkkä uuden tekniikan käyttöönotto vielä riitä taiteelliseen mullistukseen.

Katsoin Lauavat sadepisarat tietämättä elokuvasta muuta etukäteen kuin sen genren ja klassikkostatuksen, joten se yllätti minut osoittautumalla fiksummaksi kuin alun perusteella rohkenin olettaa. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana ehdin jo ärsyyntyä näyttelijöiden liioitellun mukahauskaan elehtimiseen ja ilmeilyyn, hahmojen latteilta karikatyyreilta vaikuttaviin persoonallisuuksiin sekä yleiseen tyhjänpäiväisyyden tunteeseen, joka filmistä erittyi. Mielipiteeni kuitenkin muuttui leffan päähenkilön, Gene Kellyn näyttelemän elokuvatähti Don Lockwoodin, kohdatessa Debbie Reynoldsin esittämän Kathyn ja joutuessa kuulemaan naisen kritiikkiä juuri edellä mainituista seikoista hänen omissa filmeissään. Kas kummaa, tämähän onkin satiiria!

Laulavat sadepisarat piikittelee poikkeuksellisen terävästi äänielokuvan murroksen ohella Hollywoodia ja sen rahantekokoneistoa. Donin ystävä, Cosmo, joka muistetaan Donald O'Connorin mainiosta roolisuorituksesta, vitsailee esimerkiksi tähden uudesta kliseisestä leffasta, että mies voisi ottaa vain jonkin vanhoista filmeistään ja lätkäistä siihen uuden nimen päälle. Huvittavasti Donin tuore pätkä vieläpä muistuttaa juoneltaan erehdyttävän paljon Laulavia sadepisaroita itseään. Heti kuittailunsa jälkeen O'Connor esittää elokuvan ehkä ällistyttävimmän tanssinumeron, jossa hän laulaa yleisön heppoisen kosiskelun kunniaksi:

"Now you could study Shakespeare
And be quite elite
And you could charm the critics
And have nothing to eat
Just slip on a banana peel
The world's at your feet!"

Jos suuri osa Laulavien sadepisaroiden vinoilusta tuntuu edelleenkin ajankohtaiselta aivot narikkaan -kesäleffarykäisyjä ajatellen, sen ääniteknologiaan kohdistetun pilkkakirveen voisi puolestaan nykyään suunnata vaikkapa 3D-rainoihin. Kun Don huomauttaa studiopampulle, etteivät he tiedä mitään äänielokuvien tekemisestä, tämä vastaa: "Mitä teidän tarvitsee tietää? Se on elokuva. Teette vain niin kuin ennenkin ja lisäätte äänen siihen."

Samaa irvailulinjaa seurailee myös absurdi Moses Supposes -rallatus, jossa ääntä käytetään musiikin ja steppauksen ohella pelkän älyvapaan siansaksan suoltamiseen. Koko kohtaus huipentuu Kellyn ja O'Connorin yhteen suusta möläyttämään A-kirjaimeen, mikä edustaa tietysti matalaotsaisinta tapaa hyödyntää äänen suomia mahdollisuuksia.

Hahmona Donia määrittää elokuvassa se, miten hän on näyttelijänä menettänyt itsekunnioituksensa. Jo leffan ensimmäisestä kohtauksesta selviää, ettei mies todellisuudessa elä oman arvokkuutta korostavan mottonsa mukaisesti. Hänen olematon ammattiylpeytensä paistaa muun muassa siinä, miten hän kommentoi rooliaan uudessa roskafilmissään: "Jollakinhan sitä on elettävä." Eräällä tavalla surkuhupaisaksi osoittautuu myös tähden Kathyn kanssa viettämä kahdenkeskinen romanttinen tuokio, josta keskinkertainen näyttelijä ei pysty suoriutumaan ilman "oikeanlaista ympäristöä" eli elokuvastudiota ja sen lavasteita.

Merkittävän osan huumoristaan Laulavat sadepisarat repii puolestaan odottomattomista hankaluuksista, joita Donin uusi elokuva kohtaa tuliterän teknologian parissa. Mikrofonin pulmallisesta asettelusta kuvauksissa irtoaa lukuisia koomisia tilanteita, kun taas ensi-illassa koetaan kauhun hetkiä muun muassa hilpeästi pieleen synkatun ääniraidan kanssa.

Välillä leffa tosin sortuu hauskuutuksessaan tarpeettoman oloiseen alleviivaamiseen ja venyttämiseen. Donin pyyntö muuttaa vuorosanojaan hänelle helpommaksi – eli vain läjäksi "Rakastan sinua" -lurituksia – on esimerkiksi vielä osuvaa pilantekoa. Yleisön "Saiko joku palkkaakin tämän käsikirjoittamisesta?" -ihmettelyt tuntuvat kuitenkin jo turhalta vitsin osoittelulta. Samoin Donin vastanäyttelijän Linan sydämensykkeen kantautuminen mikrofoniin kesken kuvausten tulisi selväksi myös ilman hahmojen erillistä kommentointia.

Sen lisäksi, että Laulavat sadepisarat satirisoi monia Hollywoodin elokuvatuotannon piirteitä, se sisältää myös rutkasti itseironiaa. Erityisesti hetkenä, jona päähahmot päättävät pelastaa Donin parjatun filmin muuttamalla sen musikaaliksi ja lisäämällä vain pari laulua sinne tänne, leffa myöntää olevansa juuri saman taiteellisesti kunnianhimottoman koneiston tuote. Luonnollisesti kohtaus myös jatkuu päälleliimatulla musiikkinumerolla, jolla ei ole lähes mitään tekemistä tarinan kannalta. Lisäulottuvuutta tähän tarkasteluun tuo se fakta, että Laulavat sadepisarat sai itse asiassa alkunsa filmin tuottajan, Arthur Freedin, palkatessa käsikirjoittajat Betty Comdenin ja Adolph Greenin, kynäilemään hänelle elokuva vain sillä vaatimuksella, että se sisältäisi kokoelman hänen itse kirjoittamiaan vanhoja kappaleita.

Koko musikaalin arvoituksellisimman ja erikoisimman osuuden muodostaa puolestaan noin 15-minuuttinen Broadway Melody -baletti, jonka Don kuvailee studiopomolleen visioimanaan elokuvakohtauksena. Surrealistinen tanssiesitys seuraa intoa puhkuvaa nuorta miestä, joka saapuu Broadwaylle, kohoaa ennen pitkää tähteyteen joutuen samalla kokemaan sen mukanaan tuomat pettymykset mutta löytää silti lopulta uuden suunnan elämässään. Samalla se on nerokkaasti kuin Donin oma tarina pienoiskoossa ja tiivistää vertauskuvallisesti koko päähenkilön kulkeman matkan.

Elokuvan kolmas näytös keskittyy sen sijaan Donin filmin ensi-iltaan sekä laulutaidoiltaan olemattoman Linan pyrkimyksiin ryöstää häntä dubbaavalta Kathylta kaikki kunnia. Siinä missä Don onnistuu Kathyn ansiosta saavuttamaan takaisin menetetyn itsekunnioituksensa, Lina taas kasvattaa itselleen varsinaisen supertähden egon. Pilan kohteena hänen hahmonsa tuntuu tosin rasittavan ja tyhmän kaunottaren karikatyyrissaan turhankin helpolta heittopussilta. Toisaalta jos otetaan huomioon leffan alkuvaiheilla nähtävä Beautiful Girl -numero, elokuva kommentoi myös sitä, miten naisten rooliksi elokuvissa usein lankeaa luonteettoman mallinuken osa.

Laulavien sadepisaroiden yhteydessä ei voi jättää kehumatta sen uskomattomin koreografioin höystettyjä sekä ällistyttävällä taidolla toteutettuja musiikki- ja tanssiosuuksia. Pitkiä otoksia käyttävät kohtaukset ovat leukoja loksauttavampaa seurattavaa kuin mitkään nykyleffojen valkokankaalle taikomat tietokonetehosteet. Koko elokuvan aikana bongasin vain kaksi hieman kömpelöä leikkausta, jotka pistivät silmään muuten virheettömässä kokonaisuudessa.

Väitteet Laulavien sadepisaroiden erinomaisuudesta eivät olekaan tuulesta temmattuja. Ainoat valituksen aiheeni filmistä kohdistuvat Linan hahmon laiskanlaiseen hyödyntämiseen ivailun maalitauluna sekä siihen, että leffan huumori ja satiiri voisivat olla vielä kertaluokkaa piikikkäämpiäkin. Vaikka Donin ja Kathyn paperinukkemaisuus henkilöinä on varmasti osaksi tarkoituksellista, ei runsaampi liha heidän tarinankaariensa ja persooniensa ympärille olisi myöskään tehnyt elokuvalle pahaa. Näistä seikoista huolimatta Laulavat sadepisarat on ansaitusti kehuttu klassikko, jota katsoessa jopa suomalainen sateinen kesäpäivä piristyy.