Jos Buffy, vampyyrintappajan ensimmäinen kausi olikin irrallisista jaksoista kokoonparsittua, nauruntirskahduksia aiheuttavien maskeerattujen friikkien täyttämää lukioteinihömppää, sarjan toinen tuleminen pyrkii tosissaan kapuamaan ylös Helvetinsuosta. Koomiset kummajaiset ja high school -kliseet eivät ole kadonneet minnekään, mutta jaksojen juonellisessa jatkuvuudessa on toisella tuotantokaudella koettu positiivinen mullistus. Alusta asti on selvää, että draaman panoksia on jatkokierroksella kohotettu sitten sarjan debyyttiesintymisen.
Sarjan toisella kaudella tyystin muusta juonesta irrallisia episodeja löytyy enää tuskin edes yhden käden sormille. Suurin osa jaksoista edistää vähintään yksittäisten hahmojen kehityskaaria tai sisältää yllättäviä vaikutuksia myöhempiin tarinankäänteisiin. Esimerkiksi Halloween-episodi, jossa päähenkilöt muuttuvat kirouksen seurauksena naamiaisasujensa hahmoiksi, tuntuu ensikatsomalla merkityksettömältä hassuttelujaksolta. Sen odottamattomana seurauksena Xander oppii kuitenkin sotilasroolissaan taitoja, joita hän hyödyntää myöhemmin kaudella.
Erityisen kehun toinen kausi ansaitsee onnistuneesta kehnojen ideoiden retroaktiivisesta uudelleenkirjoituksesta. Esimerkiksi neiti Calendarin paljastuminen vakoojaksi, jonka roolina on tarkkailla Angelin pysymistä ruodussa, paikkaa hänen aiemman kömpelön mukaantulonsa sarjaan. Vihjaamalla, että viranomaiset Sunnydalessa lukion rehtoria myöten tietävät Helvetinsuusta ja haluavat pitää sen salaisuutena, show puolestaan perustelee edes jotenkin, miksi kaupungissa ja koulussa tapahtuvat lukuiset murhat voidaan kuitata olankohautuksella. Lisäksi se selittää miten karikatyyrimäinen lastenvihaaja on voinut päästä lukion johtajan virkaan.
Ensimmäisen kauden tapahtumia ei toisaalta ole unohdettu, vaan sen tarinankaaria hyödynnetään useaan otteeseen. Toinen tuotantokausi alkaakin sarjan ensimmäisen “big badin”, Masterin, kuoleman aiheuttamasta jälkipyykistä. Koko show’n tähän mennessä hulvattomin jakso, Bewitched, Bothered and Bewildered, saa puolestaan lähtölaukauksensa siitä, kun noituuksien uhriksi sarjan alussa joutunut Amy-tyttö tuodaan takaisin. Hienona yksityiskohtana episodissa jopa palataan pilke silmäkulmassa tiettyyn edelliskaudelta tuttuun patsaaseen.
Kaikesta huolimatta Buffy ei ole sarjana päässyt vielä täysin eroon turhanpäiväisestä täytesisällöstä. Liian moni jaksoista on edelleen asetelmiltaan viikon mörkö -osastoa. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että ne episodit, joissa pääuhkana eivät ole vampyyrit, ratkaisevat esittelemänsä konfliktit ennen lopputunnariaan.
Kauden aallonpohjaksi osoittautuu tällä kertaa sen yhdestoista jakso, Ted, jossa Buffy päätyy tappamaan vahingossa äitinsä inhottavan uuden miesystävän. Käänne vaikuttaa aluksi hätkähdyttävän rohkealta ratkaisulta, mutta ilmeisesti käsikirjoittajilla on loikannut rusakko boksereihin kesken kynäilyn. Buffy nimittäin päästetään pälkähästä latteimmalla mahdollisella tavalla, sillä mies paljastuu vialliseksi tappaja-androidiksi.
Eräässä suhteessa sarjan toinen kausi ottaa myös juonenkuljetuksessaan takapakkia ensimmäiseen nähden: siitä puuttuu nimittäin punainen lanka. Ensimmäisellä kaudella tarinaa kannatteli yksi suuri – joskin ponneton – konflikti, joka kumpusi Masterin suunnitelmasta päästä vapaaksi. Toisella kaudella juoni ei tahdo löytää tarkoitustaan, kunnes vasta hatarasti lopussa keskittyessään Buffyn ja Angelin ristiriitaiseen suhteeseen.
Tämän ryppyisen romanssin rinnalle ihmiskunnan kohtaloa uhkaavat kuviot kiskotaan silinteristä käyttäen tekosyynä Helvetinsuun mystistä voimaa. Hyvä esimerkki tällaisesta ad hoc -kirjoittamisesta on finaalijaksojen Acathla-demoni, joka tupsahtaa uhkaamaan ihmiskuntaa täysin pohjustamatta, jottei loppuhuipennuksessa olisi kyse yhtään vähemmästä kuin maailmalopusta.
Buffyn toinen kausi ymmärtää kuitenkin viisaasti, että hahmot ovat sarjan vahvuus, ja heitä myös uskalletaan kehittää rohkeammin kuin ennen. Gilesiin muun muassa luodaan reipas annos mielenkiintoa tuomalla esiin hänen kätkettyä pimeää puoltaan. Lisäksi miehen traagisesti päättyvä on-off-suhde neiti Calendariin tekee hänestä persoonana entistäkin sympaattisemman. Willowia ja Xanderia puolestaan viedään toisistaan erilleen ajamalla heidät molemmat omiin suhdekiemuroihinsa.
Riemastuttavimmaksi käänteeksi kaudella osoittautuu yllättäen Xanderin ja Cordelian romanssi, sen kaikesta ennalta arvattavuudesta huolimatta. Näyttelijöiden välillä on valmiiksi jo sopivanlaista kemiaa, ja näiden kahden elämissään paikkaansa etsivän, hyväksyntää hakevan hahmon välisessä pinnallisessa suhteessa on jotain äärimmäisen tunnistettavaa.
Xanderin ja Cordelian toilailuista onnistutaan myös irroittamaan kauden parhaat konfliktit. Varsinainen helmi on kohtaus, jossa Willow saa tietää kaksikon puuhista hänen selkänsä takana. Hänen Xanderille esittämänsä kysymys “Mitä tapahtui Me kaikki vihaamme Cordeliaa -kerholle, jonka kunniajäsen sinä olet?” osoittaa koskettavassa surkuhupaisuudessaan suunnan, johon show’n pitäisi uskaltaa useammin astua.
Vaikka päähenkilöt säilyvät edelleen karikatyyreinä, heidän kokemansa tunteet ovatkin aidompia kuin ensimmäisellä kaudella. Siten myös siirtymät vakavuudesta viattomaan hömppähuumoriin toimivat aiempaa luontevammin.
Loppupuolella kautta sarja alkaa osoittaa jopa välähdyksiä erinomaisuudesta. Kauden yhdeksi hienoimmista hahmohetkistä nousee viimeisen jakson kohtaus, jossa Xander yrittää puhua tajuttomalle Willow’lle paljastaen lopulta syvimmät tunteensa, mutta saakin vastaukseksi vain haikailua tytön senhetkisen poikaystävän perään.
Kausi esittelee myös joukon uusia henkilöitä. Seth Greenin tasaisen varmasti tulkitsema Oz on Willowin rock-henkisenä ihastuksena mielenkiintoinen tuttavuus. Drusilla ja Spike -vampyyrikaksikko räjäyttää kuitenkin pahiksina potin. Juliet Landaun esittämä Drusilla riemastuttaa sekopäisyydellään, mutta James Marstersin karismaattinen, brittiaksenttia suoltava Spike on kauden todellinen läpimurtohahmo.
Toisin kuin sivuhenkilöt ja heidän kuvionsa, Buffyn ja Angelin romanssi ei tempaa mukaansa. Koko kauden suurin juonikaari rakennetaan heidän välilleen, mutta jännitettä ei pääse syntymään, sillä heidän suuri rakkaustarinansa on mitäänsanomaton ja epäuskottava. Angel on lisäksi niin persoonaton mustasukkainen ruikuttaja, että on vaikea keksiä, mitä muuta ihastumisen arvoista Buffy on hänestä löytävinään kuin komean ulkokuoren. Yli 200 vuotiaan vampyyrin ja 17-vuotiaan teinin suhde tuntuu sitä paitsi nykykatsojan silmin vaivaannuttavalta. Tuskaisesti kauden keskivaiheilla silti jopa kolme peräkkäistä jaksoa rakentuu kokonaan heidän nyyhkydraamansa ympärille.
Angel saa onneksi hahmona nostetta, kun hän kokee kääntymyksen sielunsa kadottaneeksi pahis-Angelukseksi. Näyttelijä David Boreanazkin vaikuttaa saavan aivan uutta virtaa tästä muutoksesta, sillä poikamaisen leikittelevänä psykopaattina hänen suoritustaan on ilo katsella. Angeluksen sairaan omistushaluinen kissa ja hiiri -peli Buffyn kanssa nostaa kauden jälkimmäisen puoliskon selvästi alun yläpuolelle.
Merkittävin ongelma, johon Buffyn toinen kausi ei tuo korjausta, on sarjan sisäisen johdomukaisuuden puute. Hirviöiden aiheuttamat välikohtaukset esimerkiksi selitetään ulkopuolisille joko hatarasti tai ei ollenkaan, eikä kukaan kysele mitään oudoista tapahtumista. Sunnydalessa teinityttö saa ilmeisesti ampua singolla ostoskeskuksessa demoneita ilman, että asiasta nostettaisiin poliisitutkinta tai että kukaan puhuisi moisesta omituisuudesta edes seuraavana päivänä koulussa.
Myös pahisten motiivit ja suunnitelmat lipeävät yleensä naurettavan puolelle. Esimerkiksi liikunnanopettaja, joka pyrkii kohottamaan uimajoukkueensa menestykseen altistamalla heidät sivuoireena liskoksi muuttaville steroideille, on hoopoa jopa Buffy-asteikolla.
Dialogi sen sijaan on ensimmäisen kauden tavoin edelleen sarjan vahvoja puolia. Hahmojen itsetietoinen ja ironiantajuinen sanailu on parhaimmillaan jopa sen kantava voima, joka naurattaa vastustamattomasti. Kikkailusta huolimatta verbaalijumppa onnistuu hämmästyttävästi säilyttämään myös luonnollisuutensa, sillä se heijastelee aina täydellisesti hahmojen luonteenpiirteitä.
Sanailun kääntöpuolena tosin on se, ettei kielellistä iloittelua viitsitä säästää ainoastaan kaikkein nasevimpiin kohtiin, vaan vuorosanoista yritetään vääntää hauskoja joka ikisessä tilanteessa. Tämän vuoksi vitsit alkavat tuntua loppupuolella kautta väkinäisiltä ja helposti arvattavilta. Pelkoni onkin, että parhaimmillaan loistava dialogi saattaa kääntyä myöhemmillä kausilla itseään vastaan.
Mitä siis Buffyn toisesta tuotantokaudesta jää käteen? Laadultaan se on ainakin hyvin epätasainen: kehnosta mainioon ei pompita ainoastaan jaksojen välillä, vaan myös niiden sisällä ja jopa yksittäisten kohtausten aikana. Silti tapa, jolla nuorten elämää käsitellään on parhaimmillaan hyvin samaistuttava ja jopa koskettava. Suunta ensimmäisestä kaudesta on ehdottomasti ylöspäin, enkä enää epäile, etteikö sarjasta voisi kehkeytyä kehujensa veroinen. Jos tasonnousu jatkuu samanlaisena, neljännestä kaudesta voi ekstrapoloiden odottaa jo parhaita televisiosarjakausia ikinä.
Kommentit
Lähetä kommentti