Siirtyminen high school -ympyröistä college-maailmaan tuikkaa Buffy, vampyyrintappajaan kaivatun piristysruiskeen, sillä kolmannen kauden notkahduksensa jälkeen sarja lähtee uuteen nousuun. Neljäs tuotantokausi onkin tähän asti laadultaan tasaisinta Buffya, eikä suurin osa jaksoista sisällä enää aiempien kausien tapaan viikon pakollista myötähäpeähetkeä. Ainoat huomattavat noloilut rajoittuvat kauden pökkelön pääpahiksen, Adamin, ja hänen kyborgikätyreidensä ympärille. Varsinainen juhlan ja riemun aihe on kuitenkin kauan odotettu Angelin loikkaaminen omaan sarjaansa, minkä vuoksi hänen angstaustaan tarvitsee sietää vain muutaman pikavisiitin verran.
Neljäs kausi käynnistyy selvästi edeltäjäänsä vahvemmin. Vaikka mitään totaalisia pankin räjäyttäjiä ei alkupään jaksoihin mahdukaan, kolmoskauden vollotuksen ja voivotteluun verrattuna ne muodostavat kelpo startin Buffyn college-elämälle.
Hidas alku tuo katsojallekin aikaa totutella tuoreeseen miljööhön ja kuvioihin, jotka tuntuvat aluksi yhtä vierailta kuin Buffysta itsestään. Vanhaa kunnon koulukirjastoa jää todella kaipaamaan! Uudessa ympäristössä sarja ikään kuin aloittaa uudelleen nollapisteestä, mistä kumpuavat myös kauden pääteemat.
Angelin poistumisen lisäksi neljäs kausi tuo mukanaan muitakin hahmokaartin muutoksia. Kuudenessa jaksossa Oz kirjoitetaan hieman kömpelösti ja harmillisesti ulos sarjasta hänen ihmissusikirouksensa aiheuttamien ongelmien verukkeella. Spiken paluu sen sijaan nostattaa hurraahuutoja. Vaikka ehdin jo miettiä, onnistutaanko hahmosta saamaan yhtä paljon irti kuin aiemmin, James Marsters osoittaa kauden mittaan olevansa entisenlaisessa vireessä.
Buffyn uusi könsikäs, Riley, on puolestaan hitaana ja yksinkertaisena sotilaspojuna puolivillainen edistysaskel Angeliin nähden. Hänen ja Buffyn välille ei kaikeksi onneksi yritetä edes kirjoittaa mitään vuosisadan rakkaustarinaa.
Sivuhahmorintamallakin tapahtuu. Entinen kostodemoni Anya nousee kaudella näkyvämpään rooliin, ja häpeilemättömässä suorapuheisuudessaan hän muodostaa mainion parin nolojen tilaiden ykkösmiehen, Xanderin, kanssa. Tara on puolestaan arvoituksellinen uusi tuttavuus, jonka ajautuminen yllättävään parisuhteeseen Willow'n kanssa on sarjalta aikalaisekseen rohkea veto. Sopivan hienovaraisesti kehitettävästä suhteesta aukenee lisäksi kauden parasta hahmodraamaa Ozin palatessa väliaikaisesti Sunnydaleen, jolloin sarja näyttää jälleen, kuinka hyvin se parhaimmillaan osaa kuvata nuorten elämää ja ongelmia.
Neljännellä kaudella seksuaalisuus on entistä merkittävämpi teema, ja tällä kertaa Buffy suoriutuu sen käsittelystä erinomaisesti. Sarjan suhtautuu seksiin ihailtavan avoimesti, mikä tiivistyy parhaiten Xanderin toteamuksessa Willow'lle tämän yrittäessä kertoa rakkauselämänsä intiimimmistä puolista: "Jos uskallat tehdä sen, uskallat myös puhua siitä." Where the Wild Things Are -episodi on käytännössä omistettu kokonaan tiukkapipoisen siveellisyysihannoinnin kritisoinnille, eikä yhden illan suhteitakaan nähdä täysin mustavalkoisen pahana asiana. Erityiskehujen arvoista on myös se, että eräässä kohtauksessa hahmot jopa pysähtyvät kaivelemaan kondomia esiin ennen aktia.
Merkittävimmäksi juonielementiksi kauden keskivälin paikkeilla kohoaa The Initiative -ryhmittymä, hämärämotiivinen armeijan salainen osasto, joka taistelee Sunnydalen demoniuhkaa vastaan kansalaisten silmiltä piilossa. Kolmannen kauden pormestarikuvion jälkeen armeijan sotkeutuminen mukaan yliluonnollisuuksiin on looginen seuraava askel.
The Initiativesta ei kuitenkaan saada irti sen potentiaalia. Laitoksen demonitutkija professori Walshissa olisi ainesta kauden todelliseksi vastavoimaksi Scooby-jengille, mutta hänet lakaistaan hätäisesti luomansa voittamattoman kyborgidemonin, Adamin, tieltä. Adam puolestaan on pääpahiksena vain yksinkertaisesti tylsä. Hänen alkaessa koota Frankensteinin demonihirviöistä armeijaansa meno lipsahtaa jo naurettavan puolelle.
Neljännen kauden suurin ongelma onkin jopa edellisiä kausia korostuneemmin, ettei senkään juoni tunnu sisältävän koko 22 jaksoa kannattelevaa punaista lankaa. The Initiative vaikuttaa suoranaisesti päähenkilöiden tekemisiin vasta noin kauden puolivälistä eteenpäin, mitä ennen sen toiminnasta saadaan vihjeitä vain pusikoissa hiippailevien kommandojen muodossa. Mitään järin kiinnostavaa konfliktia ei järjestön varaan onnistuta rakentamaan, ja edelleen liian monet ongelmat ratkotaan suoraviivaisesti sillä, että Buffy mättää mörköjä köniin.
Loppupuolella kautta Faith herää viimein koomastaan, mutta vaikka tilanne kehittyy hetkellisesti mielenkiintoiseksi Buffyn ja Faithin vaihtaessa ruumiitaan, se ei johda lopulta mihinkään. Olen edelleen sitä mieltä, että parempi ratkaisu olisi ollut antaa Faithin vain potkaista tyhjää Buffyn kädestä viime kaudella.
Vaikka kantava juonikuvio on kadoksissa, Buffyn neljäs kausi sisältää kaikeksi onneksi joukon hillittömän hauskoja yksittäisiä episodeja. Pieleen mennyt loitsu, jonka seurauksena muun muassa Buffy ja Spike päätyvät suunnittelemaan tulevia häitään, hekotuttaa jaksossa Something Blue. Hush-episodi puolestaan sisältää karmivan hilpeiden herrasmieshirviöidensä ohella loistavaa mykkäkomediaa.
Huumorijaksoista ehdoton lempparini on kuitenkin A New Man, jossa demoniksi muuttunut Giles ja Spike lyövät hynttyyt yhteen tarjoten annoksen ihan mielettömän repäisevää viihdettä. Sen aiheuttamien naurukohtauksien vuoksi ei auttanut välillä kuin lyödä ohjelma paussille.
Jokainen hassutteluepisodi kieltämättä turvautuu samaan vanhaan kaavaan, jossa tutut hahmot kokevat muutoksia kirouksen tai muun taikuuden alaisina. Niin kauan, kun kommelluksista irtoaa näin paljon hupia, en kuitenkaan pane pahakseni.
Kehnosta pääpahiksesta huolimatta kauden päätösjaksot lopettavat The Initiative -juonikuvion riittävän tyydyttävästi. Onpa demonien, sotilaiden ja Scooby-jengin väliseen yhteenottoon eksynyt kelvollista toimintaakin.
Lopun varsinainen pommi on silti päätösjakso Restless. Sarjan luoja Joss Whedon tuli aikoinaan siihen tulokseen, etteivät tapahtumat The Initiativen ympärillä olleet keskeisintä kauden tarinan kannalta vaan se, miten päähenkilöt ovat muuttuneet kokemuksiensa myötä. Hän halusikin lopetusjakson kommentoivan nimenomaan hahmoja ja heidän matkaansa. Tästä on helppo olla samaa mieltä: jos jokin pitää kautta kasassa, niin teema päähenkilöiden asteittaisesta erilleen kasvamisesta ja oman paikkansa etsimisestä maailmassa
Restless on surrealistisena sukelluksena hahmojen unimaailmaan ja tutkielmana heidän tähänastisesta matkastaan suorastaan nerokkaan uskalias oivallus. Jakso onnistuu kaappaamaan imitoimiensa David Lynch -filmien tavoin unet elävästi visuaaliseen muotoon. Whedonin käyttämien kuvaustekniikoiden, epätavanomaisen leikkauksen sekä kekseliään kirjoituksen ansiosta tunnelma on jotain aivot nyrjäyttävää. Siinä vaiheessa, kun Xander ja edesmennyt Sunnydalen lukion rehtori juttelivat Ilmestyskirja Nyt. -elokuvan hahmoina, tiesin rakastuneeni. Käsinkosketeltavan fiiliksensä lisäksi jakso saa myös tosissaan miettimään päänelikon kehityskaarta sekä sitä, mitä heillä on vielä edessään. Aivan loistavaa!
Buffyn neljäs kausi on sarjan tähän astisista kausista tasaisin ja paras. Vaikka monet show'n helmasynneistä, kuten haparoiva juoni sekä pakolliset kornit hirviöt, ovat vielä mukana, noloimmista pohjanoteerauksista on viimein päästy eroon. Erityisesti mainiot yksittäiset jaksot kantavat pahimman tyhjäkäynnin yli. Erinomaisuus antaa vielä odottaa itseään, mutta siitä nähdään jo pilkahduksia.
Kommentit
Lähetä kommentti