Odotin Buffyn kolmannelta tuotantokaudelta, että show'n vakavimmat lapsentaudit olisivat vähitellen tipahtaneet kyydistä ja että tarinankerronnassa ryhdyttäisiin kolkuttelemaan luvatun huippusarjan ovia. Juonenkuljetuksessa onkin koettu lähes yhtä mittava harppaus kuin ensimmäisen ja toisen kauden välillä: muista kuvioista täysin irralliset jaksot ovat hävinneet historian hämäriin. Siitä huolimatta kolmas tuotantokausi osoittautui pettymykseksi eikä se kokonaisuutena yllä edes edeltäjänsä tasolle. Suurin syypää tähän on sarjaa alusta asti vaivannut riippakivi eli Buffyn ja Angelin suhde.
Etenkään kauden alku ei tempaa mukaansa. Ensimmäiset jaksot keskittyvät Buffyn karkumatkan selvittelyyn muiden hahmojen jäädessä taustalle, minkä seurauksena on lapiollinen haukotuttavaa angstia ja voivottelua. Vain Xanderin tylytys päähenkilöä kohtaan piristää menoa.
Kolmannessa episodissa esitellään puolestaan uusi tuttavuus, vampyyrintappaja Faith. Hän näyttäytyy aluksi vain rasittavan yksiulotteisena pahana tyttönä, joka toimii vastakohtana Buffyn kirkasotsaisuudelle. Hahmon toivoisikin päätyvän vauhdilla lähimmän demonin ruokalistalle.
Samaan aikaan – kuinka ollakaan – Angel pullahtaa takaisin helvettiulottuvuudesta. Toiveeni hänen ikuisesta kadotuksestaan supistuu siten vaivaisen kahden jakson poissaoloon.
Kauden alkupuolella häiritsee show'n rasittava piirre ängätä viikon demoni sellaisiin episodeihin, jotka eivät niitä kaipaisi. Esimerkiksi Dead Man's Party -jaksossa olisi zombi-örvelöiden mellastuksen sijaan paljon mielenkiintoisempaa nähdä, mihin Buffyn ja Xanderin konflikti johtaa. Samoin Beauty and the Beasts seisoisi tukevasti jaloillaan ilman siinä riehuvaa turhaakin turhempaa Hulk-kloonia. Kyseisessä episodissa paistaa myös sarjan aiemmilla kausilla vallinnut paha tapa tukeutua typeriin ja epäkiinnostaviin sivuhahmoihin, jotka saman tien unohdetaan.
Hupaisasta Homecoming-jaksosta alkaen kolmas kausi kuitenkin nostaa tasoaan. Koko kauden valopilkuiksi muodostuvat sen juonen näkökulmasta irrallisinta puolta edustavat huumoriepisodit, jotka surutta toistavat ideaa hahmojen luonteenpiirteiden muuttumisesta kirouksien alaisina. Ne ovat silti niin hulvattomasti kirjoitettuja, ettei niistä voi olla pitämättä. Band Candy esimerkiksi irvailee osuvasti aikuisten tekopyhästä suhtautumisesta teinien käytöstä kohtaan, kun taas Gingerbread sisältää mainiota piikittelyä kukkahattutätien suuntaan.
Kauden lempijaksoikseni kohoavat Xanderin ja Willowin ympärillä vuorollaan pyörivät The Zeppo sekä Doppelgangland. Ensimmäisessä Xander painii hyödyttömyyden tunteensa sekä karisman puutteensa kanssa. Jälkimmäisessä taas Willow käsittelee pahan kaksoisolentonsa kautta taipumustaan joutua yli kävellyksi. Nämä episodit vetoavat iskevän huumorinsa lisäksi erityisesti siksi, että ne pureutuvat keskushahmojensa aitoihin ongelmiin ja rakentavat heistä todellisempia persoonia heidän karikatyyripintansa alle.
Buffyn kolmannen kierroksen kärkipäätä edustaa myös kauden ainokainen Spike-episodi Lovers Walk. Samaan aikaan se toisaalta korostaa kolmannen kauden merkittävintä heikkoutta edeltäjäänsä nähden: Spiken ja Drusillan puute on jättänyt hahmorintamalle valtavan aukon eikä Faithista yksinään ole sen paikkaajaksi. Harry Groenerin hilpeästi tulkitsema kauden pääpahis, pormestari Wilkins, suo sentään hieman lohtua tilanteeseen.
Faithin puolustukseksi on silti sanottava, että hahmona hän alkaa osoittaa kiinnostavia piirteitä lipuessaan hiljalleen pimeän puolelle pormestarin leiriin. Vaikkei hänestä missään vaiheessa ilmenekään kummoisia samaistuttavia puolia, nuorta naista kehitetään silti huomattavasti uskottavampaan ja ymmärrettävään suuntaan. Paetessaan tekojaan hän nimittäin pakenee itseään sekä menneisyyttään eikä pysty kohtaamaan ongelmiaan vaan torjuu kaiken häntä kohtaan esitettävän kritiikin sarkasmilla. Mielenkiintoisena puolena pormestarista kasvaakin hänelle kauden loppua kohti isähahmo.
Ovelasti Faithista kehkeytyy myös vastavoima Buffyn aatteille siinä, että vampyyrintappajan pitäisi käyttää voimiaan muiden ihmisten hyväksi. Hänen mukaansa Tappaja elää vain itseään varten ja on voimiensa vuoksi muiden ihmisten yläpuolella. Viisaasti sarja ei missään vaiheessa totea kumpaakaan näkemystä oikeaksi tai vääräksi vaan vihjailee, että myös Buffyn asenteissa on ripaus Faithin ajatusmaailmaa. Vallan korruptoiva vaikutus ujutetaan näin näppärästi erääksi kauden teemoista.
Vaikka pormestarin suunnitelmat Sunnydalen turmioksi luovatkin kolmannen kauden kantavan juonikuvion, sarja kaipaisi sitä vahvempaa punaista lankaa kantimikseen. Koko alkukauden on nimittäin epäselvää, mikä pormestarin rooli on tarinassa. Hänellä ei ole myöskään suoraa vuorovaikutusta päähahmojen kanssa, minkä vuoksi tapahtumista puuttuu todellinen konflikti. Loppuhuipennusta sentään pohjustetaan tällä kertaa tosissaan viime hetken hatusta nykäisemisen sijaan.
Kliimaksi itsessään on sen sijaan varsinainen lässähdys. Kaiken odotuksen jälkeen Sunnydalen tuomionpäivä kuitataan sillä, että pormestari muuttuu CGI-hirvitykseksi, jota vastaan kaikki Buffyn opiskelijatoverit käyvät taistoon ja jonka Buffy itse lopulta räjäyttää taivaan tuuliin. Näin laimean suoraviivainen loppuratkaisu ilman mitään käänteitä tai yllätyksiä tuntuu antikliimaksilta, vaikka sen pointtina on toki aikuistumisriitti ja auktoriteeistä ulos kasvaminen. Positiivisena puolena finaali ei unohda kaudella esiteltyjä vähäisempiä sivuhenkilöitä, vaikka jokaisen ilkimyshahmon syöttäminen demonille on turhankin helppo ratkaisu.
Lopetusjaksojen synnit eivät rajoitu kuitenkaan vain ponnettomuuteen ja yllätyksettömyyteen. Tuplafinaalin tapahtumia dominoi, mikäpä muukaan, kuin Angelin ja Buffyn vollotusdraama. Nyyhkyshow päätyy lopulta siihen, että Angel joutuu henkensä pitimikseen imemään Buffysta verta, jolloin Buffy saa – orgasmin. Niin typerältä kuin tämä kuulostaakin, kohtauksen seksuaalinen metafora on päivänselvä.
Toinen lähes yhtä huvittava kohtaus, jossa seksuaalisuutta käsitellään, on Ozin ja Willowin ensimmäinen kerta petipuuhissa. Tärkeintä jenkkiviihteessä ennen maailmanloppua vaikuttaa nimittäin poikkeuksetta olevan, ettei vain erehdy kuolemaan neitsyenä.
Kauden finaalijaksot sisältävät myös erittäin hyviä esimerkkejä siitä, miten sarjan keskushahmoille pätevät aivan erilaiset henkiinjäämisen säännöt kuin sivuhenkilöille. Faith muun muassa ampuu Angelia nuolella hidastaakseen Buffya. Angel ei kuitenkaan kuole, koska "nuoli ei osunut sydämeen". Siitä huolimatta Buffya vastaan taistelevilla vampyyreilla ei ole koskaan ollut vaikeuksia pöllähtää savuna ilmaan, vaikka vaarna olisi osunut oikealle puolelle kehoa tai esimerkiksi selkään.
Myöhemmin hämmästystä aiheuttaa puolestaan se, miten Angelilla kestää noin kymmenen sekuntia imeä Buffy kuiviin, vaikka tavallisesti operaatioon vaaditaan tuskin hampaiden koskettamistakaan, eikä Buffy edes kuole tämän seurauksena. Kenties vampyyrintappajilla on kestävyytensä lisäksi myös alipainetta vastustava verenkierto.
Jos Buffyn toisen kauden ikävystyttävintä antia olikin Buffyn ja Angelin angstiromanssi, helpotuksena se kesti sentään vain puoli kautta, kunnes Angelus tönäisi sielukkaan puoliskonsa vaihtopenkille. Kolmoskaudella tätä iloa ei katsojalle suoda, sillä kauden ensimmäisiä jaksoja lukuunottamatta käytännössä joka ikiseen jaksoon on ahdattu ainakin yksi Angelin ja Buffyn välinen melodraamahetki. Kaikkein kammottavin esimerkki tästä ja samalla koko kauden heikoin episodi on Amends, joka sisältää koko 40 minuutin täydeltä paksua siirappia
Muiden hahmojen kohdalla kehitys on sentään valoisampaa. Willowin ja Xanderin kielletyt tunteet toisiaan kohtaan potkivat esimerkiksi köhivää alkukautta vauhtiin. Vaikka heidän ensimmäinen keskinäinen sortumisensa olisi kaivannut enemmän pohjustusta, kuviosta saadaan irti monia hetkiä, jotka keikauttavat tuolin alta.
Jos pormestarista kehkeytyykin Faithille isähahmo, Giles alkaa puolestaan olla sitä yhä selkeämmin Buffylle. Anthony Head esiintyy roolissaan entistä vakuuttavammin, ja kauden hienoimmat dramaattiset hetket tuntuvat pyörivän hänen hahmonsa ympärillä, erityismainintana käänteentekevä Helpless-jakso. Kauden keskivaiheilla sarjaan astuva uusi kirjaviisas mutta kokematon Valvoja, Wesley, luo lisäksi hänelle erinomaisen vastaparin.
Buffyn kolmas tuotantokausi sisältää kaikkinensa muutamia mainioita, jopa sarjan tähän mennessä parhaita, yksittäisiä jaksoja. Se myös hioo sarjan juonenkuljetusta entistä yhtenäisemmäksi. Muutamaa heikkouttaan lukuun ottamatta se itse asiassa nostaa kaikin puolin tasoa toisesta kaudesta, minkä vuoksi on surullista, että ne nimenomaiset heikkoudet ovat niin huomattavia.
Kenties kolme heikointa kautta Buffya ovat kuitenkin nyt takanapäin, ja tästä alkaa show'n nousukiito. Jos Angel ymmärretään potkia väliaikaisesti omaan sarjaansa, siihen pitäisi olla mahdollisuus. Lopullisesti tuskin mokomasta sentään päästään eroon.
Kommentit
Lähetä kommentti