Buffy, vampyyrintappajan neljännen tuotantokauden päätösjakso Restless, oli Joss Whedonin menestyssarjan ensimmäinen pilkahdus sellaisesta nerokkuudesta, jota todelliselta laatusarjalta vaaditaan. Viides näytös demoninlistijäneidon seikkailuja jatkaa hyväksi havaitulla linjalla tarjoten usean välähdyksen vastaavanlaista loistavuutta. Vaikka kauden suurin viehätys kumpuaakin sen vahvoista yksittäisistä jaksoista, ensimmäistä kertaa sarjaan on myös kirjoitettu päälle parikymmentä jaksoa kantava juonikuvio.
Tärkein muutos Buffyn viidennellä kaudella sarjan hahmokatraaseen on Buffyn pikkusiskon, Dawnin, hämmentävä putkahtaminen tarinaan kuin päähenkilöiden vanhana tuttuna, josta käsikirjoittajat vain unohtivat kertoa katsojalle. Äkilliselle ilmaantumiselle annetaan sentään myöhemmin selitys.
Hahmona Dawnin tarkoitus on pikemminkin olla juonenkuljetuksen väline sekä Buffyn tunteiden ja kehityksen heijastelija kuin oikeasti mielenkiintoinen persoona. Kaikeksi onneksi hänen käyttäytymisensä on kapinalliseksi teinitytöksi sen verran realistista, ettei potentiaalisesti maailman raivostuttavin idioottipikkusisko pahemmin ärsytä.
Toisin kuin aiemmin Buffyssa, viidennellä kaudella juonikuviot käynnistyvät kiitettävän rivakasti, eikä ensimmäistä kymmentä jaksoa tuhlata irrallisen tuntuiseen haahuiluun. Dawn astuu mukaan jo ensimmäisestä episodista lähtien, eikä pääpahis Glorynkaan esittelemisessä jahkailla turhia.
Tästä huolimatta helvettiulottuvuudesta saapuvan psykopaattijumalan tempauksista ei saada polttoainetta pitämään juonessa liikettä yllä koko kautta. Erityisesti kauden keskivaiheen jälkeen tapahtumat tuntuvat tosissaan laahaavan, ja käsikirjoittajat tukeutuvatkin varsinaisiin viivästystaktiikoihin. Glory esimerkiksi tunkeutuu kertaalleen juttusille Buffy kotiin ja uhkaa tappavansa kaikki tämän läheiset mutta ilmeisesti unohtaa isottelunsa jälkeenpäin.
Lisäksi monet jaksot tuntuvat siltä, että niiden todellisen sisällön olisi voinut käsitellä muutamassa kohtauksessa. Esimerkiksi Forever ja The Weight of the World vaikuttavat kuin väkisin täyteen pituuteen venytetyiltä.
Vaikkei kaudella esitelläkään Dawnin lisäksi muita merkittäviä uusia hahmotuttavuuksia, Spiken ja Buffyn suhde alkaa saada hiljalleen mielenkiintoisia sävyjä – ainakin toisen osapuolen taholta. Spike nimittäin huomaa vihansa vampyyrintappajaa kohtaan kehittyvän jakso jaksolta kohti potkivan hevosen tunneälyllä osoitettua rakkautta. Vähitellen Buffysta muovautuu hänelle varsinainen pakkomielle.
Tämä käänne tuntuisi kenties kovin keinotekoiselta sekä Spiken luonteeseen sopimattomalta, ellei mainio Fool for Love -episodi taustoittaisi häntä naisten torjumaksi runopojaksi, joka pahistelee vampyyrina paikatakseen itseltään kuolevaisena puuttunutta miehisyyttä. Vaikka hahmosta paljastuvat uudet jopa surkuhupaisat piirteet syövät vampyyrin hohdokkuutta viileysasteikolla, samalla ne luovat häneen ironista inhimillisyyttä. Sitä paitsi miehen kömpelöistä ihastuksenosoituksista vampyyrintappajaa kohtaan irrotetaan kauden hillittömimmät huumorikohtaukset.
Keskeisistä henkilöistä puolestaan Willow'n kehitys tuntuu pysähtyneen kummallisesti paikoilleen, eikä hänen ja Taran välisestä tyttörakkaussuhteesta saada irti paljoa. Xander sen sijaan oppii hiljalleen löytämään tasapainon sisäisen luuserinsa ja onnistujansa välillä. Hahmon hienoin hetki kaudella on ehdottomasti erinomaisessa Into the Woods -jaksossa, jossa hän auttaa Buffya näkemään, miten tämä on hiljalleen työntänyt poikaystävänsä, Rileyn, pois elämästään.
Yllättäen kyseisen episodin loppu onnistuukin rakentamaan harvinaisen uskottavaa teinidraamaa. Vastakkainasettelu suhdettaan liian myöhään pelastamaan rientävän Buffyn sekä Anyalle samaan aikaan rakkauttaan tunnustavan, uuden ymmärryksen saavuttaneen Xanderin välillä havainnollistaa puhuttelevasti, miten vaikeaa on joskus nähdä omaa parasta, vaikka se seisoisi silmien edessä.
Jakso päättää lisäksi tyydyttävästi Rileyn tarinankaaren, sillä kaikesta hahmon pökkelyydestä huolimatta hänen ja Buffyn välille rakentuva ristiriita on ymmärrettävä molempien osapuolien näkökulmasta. Lopulta miehen osaa Buffyn Angelin korvikkeena käy jopa sääliksi.
Viidennen kauden parasta 45 minuuttista arvottaessa Into the Woods joutuu kuitenkin nöyrtymään mestarillisen The Body -episodin edessä. Se keskittyy kuvaamaan Buffyn ja muiden hahmojen reaktioita Buffyn äidin, Joycen, äkilliseen kuolemaan. Jakso tekee sen järisyttävällä voimalla, joka tuo pysäyttävyydessään mieleen muun muassa Mullan alla -sarjan ahdistavimmat hetket.
Vaikka ennakoinkin Joycen poismenoa jossain vaiheessa osana Buffyn kasvukertomusta, se ei himmentänyt tippaakaan Whedonin loistokkaan ohjauksen tehoa. Kerrankaan hahmon kohdatessa hänelle rakkaan henkilön kuoleman kohtauksesta ei hypätä katsojan säästämiseksi seuraavaan, jossa läheiset ihmiset jo lohduttelevat ympärillä. Sen sijaan jakso seuraa piinallisesti Buffyn jokaista hädän hetkeä aina ruumiin löytämisestä alkaen. Whedon hyödyntääkin taidokkaasti juuri oikeissa kohdissa temppuja ohjaajan niksipussista, kuten takaumaa, käsivarakameraa sekä katsojan hämäystä Buffyn toiveikkailla kuvitelmilla, joista loikataan äkillisesti karuun todellisuuteen.
Episodin alun tapahtumat etenevät hyvin pitkälti Sarah Michelle Gellarin näyttelijänlahjojen varassa, mutta hän suoriutuu vaikeasta tehtävästä aplodien arvoisesti. Myös muut hahmot suhtautuvat tragediaan kouriintuntuvalla inhimillisellä uskottavuudella. Näyttelijät vangitsevat tilanteen katkeran epäreiluuden ja käsittämättömyyden täydellisesti, eikä elämän raskaimpina hetkinä yksi parkkisakko tai seinään isketty reikä jaksa hetkauttaa ketään.
Muista kauden yksittäisistä hienoista jaksoista mainitsemisen arvoisia ovat kolmanneksi viimeinen Spiral sekä päätösepisodi The Gift. Spiral on siitä epätavanomainen Buffy-episodi, että siinä sankareiden puolesta joutuu kerrankin jännittämään, sillä sen verran ahtaalle hahmot ajautuvat kamppailussa bysantiinilaisritareita vastaan. Sitä paitsi asuntoauton ja hevosmiesten välistä taistoa hupaisampaa takaa-ajokohtausta tv-historia on tuskin nähnyt.
The Gift ei puolestaan finaalijaksona vedä vertoja neloskauden Restless -huipentumalle, mutta se sisältää siitä huolimatta muutaman unohtumattoman hetken. Näistä mieleen painuvat esimerkiksi Gilesin toteamus epäonniselle Benille, miten sankaruus erottaa heidät ja Buffyn siinä, millaisiin tekoihin he pystyvät – sekä tietysti Buffyn kuolema. Buffyn kohtalosta tosin tiedostan sen, että käänteen voi vielä pilata kehnosti kirjoitettu henkiinherääminen seuraavalla kaudella olettaen, ettei sarjan loppu käsittele noitatyttö-Willow'n ja remonttimies-Xanderin edesottamuksia.
Viides kausi on edeltäjiään laadultaan selvästi tasaisempi, mutta muutama vasemmalla kädellä huitaistu tapaus on kuitenkin livahtanut joukkoon. Tällä kertaa kehnoimman episodin kruunun pokkaa I Was Made to Love You, joka todistaa vahvasti, että käsikirjoittajien pitäisi viimein unohtaa robottien kanssa sekoilu. Yksinäisen nörttimiehen luoman tyttöystäväandroidin ympärillä pyörivä jakso tuntuu nimittäin sitä seuraavan The Bodyn rinnalla kuin eri universumista repäistyltä. Hyvänä puolena se sentään avaa oven Spiken hulvattomille toilailuille Buffy-robottikloonin kanssa.
Muiden kauden heikkojen jaksojen, kuten Familyn ja Checkpointin, ongelmat juontuvat niiden lopetusten ällömakeasta sentimentaalisuudesta. Molempien kiinnostavasti rakennellut konfliktit ratkeavat nimittäin ärsyttävästi yhden dramaattisen loppukommentin tai palopuheen saattelemana.
Vaikka Buffyn juonenkuljetus muuttuu aina vain yhtenäisemmäksi sarjan edetessä, viidennelläkin kaudella jätetään yhä liian monta tarinallista aukkoa katsojan nenän eteen leijumaan. Miksi esimerkiksi bysantiinilaisritarit ovat jumittuneet keskiaikaiseen asevarusteluun eivätkä Buffy ja kumppanit vain soita poliisia apuun joutuessaan heidän piirittämäksi? Miten puolestaan Gloryn demonikätyrit onnistuvat kulkemaan julkisesta paikasta toiseen ilman, että kukaan ihmettelee heidän rujoa ulkomuotoaan? Entä miten avainta suojelevat munkit ovat pystyneet istuttamaan Dawnin vähintään useiden kymmenien ihmisten muistohin sekä luomaan hänelle olemassa olevat henkilöllisyystiedot?
Nämä kysymykset eivät sinänsä ole oleellisia tarinan ytimen kannalta, mutta tällaisenaan Buffysta nauttiminen vaatii silti edelleen liikaa epäloogisuuksilta silmien ummistamista. Jos esimerkiksi edes yksi möröistä olisi riittävän välkky hankkiakseen pelkkien nyrkkiensä tueksi tuliaseen, demonimaailma olisi päässyt eroon vampyyrintappajaongelmasta jo aikapäiviä sitten.
Edelleen sarjaa vaivaavista selkeistä puutteista huolimatta viides tuotantokausi kohoaa parhaaksi Buffy-esitykseksi tähän mennessä. Vaikkei kausi annostele yhtä runsaalla kädellä hillitöntä huumoria kuin edeltäjänsä, sen entistä eheämpi juonenkuljetus sekä yksittäiset loistavat jaksot punnertavat show'n pelkän haparoivan hömppäviihteen yläpuolelle. Buffy ei vieläkään onnistu vapauttamaan kaikkea piilevää potentiaaliaan, mutta tämä kausi on ensimmäinen sarjan ilmentymä, josta myönnän kokonaisuutena aidosti nauttineeni.
Kommentit
Lähetä kommentti