Buffy, vampyyrintappaja – kausi 6

Laadultaan suhteellisen tasaisen viidennen tuotantokauden jälkeen Buffy, vampyyrintappajan aaltoliikkeen tavoin etenevä kuudes kausi osoittautuu sarjan vaikeimmaksi arvioida. Heikkoja jaksoja on mukana selvästi enemmän kuin show'n edeltävällä kierroksella, ja välillä käsikirjoitukselliset ratkaisut turhauttavat toden teolla. Huippuhetkinään se on kuitenkin parasta, mitä televisiosarjoissa on koskaan nähty. Olen tosissani.

Mielenkiintoisesti kuudennelta tuotantokaudelta puuttuu alkukausien tavoin suurempi juonikaari. Silti tapahtumilla tuntuu olevan selkeämpi suunta ja päämäärä kuin sarjassa kertaakaan aiemmin. Paketti pysyy pystyssä täysin hahmonkehityksen sekä keskeisten teemojen kannattelemana.

Aikuistuminen tuo mukanaan muutoksia sarjan hahmoihin heidän jokaisen joutuessaan vastakkain pimeän puolensa kanssa. Willow esimerkiksi kehittää itselleen päihderiippuvaisuutta vastaavan addiktion taikuuteen, kun taas Xander ja Anya epäröivät salaa suhteensa kestävyyttä. Buffy sen sijaan on kuolleista noustuaan ironisesti menettänyt elämänhalunsa ja muodostaa ennen niin epätodennäköiseltä vaikuttaneen romanttisen suhteen Spikeen.

Hieman ennen kauden puoliväliä Giles puolestaan muuttaa takaisin Englantiin. Näin nuoremmat Scooby-jengiläiset joutuvat viimein kohtaamaan elämän ongelmat ilman turvallisuutta tuovan isähahmon apua.

Viidennen kauden päätöksestä huolimatta Buffy ei toki päähenkilönä jää makaamaan haudan tuolle puolen. Kauden ensimmäiset jaksot pyörivätkin hänen henkiin herättämisensä ympärillä. Henkilökohtaisesti minua ei olisi haitannut, vaikka sankari olisi pidetty hiippakuntaa vaihtaneena pidempään, sillä sen verran hyvin muun hahmokatraan kemiat pitävät mielenkiintoa yllä kauden aloittavan tuplaepisodin ensimmäisellä puoliskolla.

Pimeän magian voimin vampyyrintappaja kuitenkin nousee nopeaa kuolleista kärsien vain ohimenevästä henkisestä epävakaudesta. Ratkaisu tuntuu käsikirjoituksellisesti halvalta, sillä kuoleman peruuttamisella pitäisi olla edes jonkinlainen raskas ja pysyvä hinta. Muutenhan hahmojen palauttaminen manan mailta muuttuu täysin triviaaliksi!

Ymmärrän toki Buffyn kuoleman symboloivan lapsuuden loppumista sekä aikuisuuden alkua. Jos päähenkilö kuitenkin herätetään henkiin ilman seuraamuksia heti seuraavassa episodissa hänen kuolemansa jälkeen, miksi tapattaa hänet alun alkaenkaan? Vastauksetta jää myös kysymys siitä, miksi Tappajan hengenlähtö ei tällä kertaa aiheuta uuden Tappajan heräämistä, kuten toisella ja kolmannella tuotantokaudella.

Aloitusjakson toinen puolikas ei muutenkaan vakuuta. Vaikka demonien moottoripyöräjengi on ideana hupaisa, heidän riehuessaan Sunnydalessa on vaikea olla kummastelematta, mihin kaupungin poliisivoimat ovat kadonneet. Lisäksi koko kohtaus viitoskauden finaalia dominoineen nosturin huipulla on turha ja pullollaan väkinäistä draamaa Buffyn ja Dawnin välillä.

Dawnin hahmosta kehittyy itse asiassa katsomiskokemuksen kannalta eräs kauden kitkaisimmista vastaan hankaajista. Viime kauden arvostelussa totesin pystyväni sietämään häntä, koska hänen käytöksensä oli kapinalliseksi teinityöksi luontevaa. Nyt tuo luontevuus saa kuitenkin tyystin väistyä hahmolle silmään iskeytyvän epälooginen idiootti -vaihteen tieltä.

Jokainen teiniprinsessan ongelmista on täysin keinotekoinen. Hän itse sitä paitsi tietää niihin vastauksen, koska osaa selostaa sen aina jakson lopuksi puhki. Silti hän ei pyri ratkaisemaan niitä vaan valittaa sietämättömästi, koska muut eivät ratkaise niitä hänen puolestaan.

Erityisen karmea esimerkki tästä on Older and Far Away -episodi, jossa Dawn toivoo, etteivät ihmiset aina jättäisi häntä. Seurauksena päähenkilöt päätyvät lukituksi Buffyn kotiin murhanhimoisen demonin armoille. Sen sijaan, että hahmot tosissaan suuttuisivat tytölle tästä, he päättävät kuitenkin paapoa häntä loputtomiin.

Tässä piilee Dawnin perimmäinen turhauttavuus. Katsojana häntä on mahdoton pitää muuna kuin lyhytnäköisenä ja itsekkäänä tollona, mutta sarja suhtautuu häneen siitä huolimatta samaistuttavana ja ymmärrettävänä persoonana. Hänen murheensa ovat täysin yhdentekeviä sekä tuulesta temmattuja, mutta niiden ympärille rakennetaan kaikesta huolimatta draamaa. Kaikeksi onneksi Dawn-keskeisiä jaksoja ei ole kaudella enempää kuin kaksi, joista toinen on hieman Older and Far Awayta siedettävämpi All the Way.

Kauden ensimmäiset kuusi jaksoa ovat vielä varsin tasapaksua ja kohokohdatonta keskinkertaisuutta. Toisaalta ne tekevät selväksi, että aikuisuuden alkaessa arjen pulmat, kuten raha-asiat ja työnhaku, syrjäyttävät nuoruuden huolettoman demonihipan. Mielenkiintoisimpina erottuvat pienet kauden teemaa ja juonikuvioita pohjustavat vihjailut, kuten Buffyn turvautuminen Gilesiin sisarensa kurinpidossa sekä Willow'n ja Valvojan lyhyt riita taikuuden vastuullisesta käytöstä.

Edellisten kausien epäsosiaalisista nörteistä koostuvan pääpahiskolmikon esittelevä Life Serial -episodi nousee puolestaan ajanvääristelyhoopoilussaan varmasti kaikkien aikojen juoniaukkoisimmaksi Buffy-jaksoksi. Ammottavine epäloogisuuksineen ja akuankkamaisine tarinankaarineenkin se onnistuu silti kutittelemaan tehokkasti nauruhermoja.

Seitsemännen episodin kohdalla jysähtää kuitenkin niin, että korvissa soi – kirjaimellisesti. Once More with Feeling on nimittäin musikaalijakso, eikä mikä tahansa väkipakolla sarjaan ängätty kiintiömusikaali, vaan paras koskaan näkemäni sellainen elokuvat mukaan luettuna. Erinomaisena ideana hahmot tietävät joutuneensa musikaaliin, ja että heidän lauluun puhkeamisen taustalla on jonkinlainen lumous tai kirous. Jakso tarjoaa musiikkikohtaustensa ohella pätevää draamaa, kuljettaa kauden tarinaa eteenpäin sekä ennättää myös kehittämään hahmojaan merkittävästi.

Episodi olisi jo vaikuttava yksistään teknisenä suorituksena, sillä laulajina kokemattomatkin näyttelijät suoriutuvat rooleissaan loisteliaasti eikä koreografioiden tarvitse hävetä edes ison rahan elokuvamusikaalien rinnalla. Todellisen silauksen kokonaisuuteen loihtivat silti itse laulut, jotka ovat tautisen hauskasti kirjoitettuja. Pelkän nokkelan riimittelyn lisäksi monet niistä ovat kappaleina vaikuttavia, osa jopa kauniita.

Itsetietoista korniutta on annosteltu mukaan juuri sopiva määrä. Sarjan luojan, Joss Whedonin, kynäilemät sanoitukset sekä kohtausten ajoitus pelaavat niin täydellisesti yhteen, että musiikkinumerot tempaavat väkisin mukaansa. Niitä huomaa rallattelevansa vielä viikkoja jakson katsomisen jälkeenkin. Erityisesti kylmiä väreitä nostattava Walk Through the Fire jää takuulla kertosäkeineen vastustamattomasti päähän soimaan.

Varsinaisen sisältönsä osalta Once More with Feeling ruotii hahmojen keskinäisen kommunikoinnin vaikeutta sekä pinnan alla kyteviä salaisuuksia, jotka pääsevät esiin musiikin ja laulun välityksellä. Jakso rakentelee ja ennakoi myös vahvasti kauden tulevia tapahtumia, mistä päähenkilöt myös itse kuorossa laulavat valmistautuessaan kävelemään heitä odottavan tulen läpi.

Episodi painuukin mieleen kauden tai kenties koko sarjan viimeisenä hahmojen viattomana hetkenä. Kuten yhteislaulu Where Do We Go from Here epäsuorasti toteaa, he ovat jo sisimmässään eksyneitä itse sitä tiedostamattaan. Asiat eivät voi siis jäädä ennalleen.

Tätä teemaa korostava Buffyn ja Spiken epätodennäköinen "Tuulen Viemää -tyylinen suudelma", kuten vampyyri itse sitä kuvailee, on jaksolle mitä mainioin päätös. Lopputekstien rullatessa mieleni teki nousta seisomaan ja taputtaa. Huikeaa televisioviihdettä!

Once More with Feelingistä eteenpäin tarinankaaret saavat nostetta, jonka vasta Older and Far Away katkaisee hieman kauden puolenvälin jälkeen. Buffyn ja Spiken salaseksisuhde sekä Willow'n luisuminen kohti yhä vaarallisempia polkuja magia-addiktion kourissa tuovat nimittäin odottamattomuudessaan potkua kuvioihin.

Onkin ilahduttavaa, että sarja uskaltaa laittaa hahmonsa tallaamaan myös synkkiä ja tuhoon tuomittuja polkuja pelkän muuttumattomana pysymisen sijaan. Tällainen elämän suistuminen raiteilta kuvaa myös erinomaisesti vaikeuksia, joita aikuistuminen tuo päähenkilöille tullessaan. Hyvästä jaksoputkesta ainoastaan Doublemeat Palace tuntuu leivän väliin lipsahtaneelta täytteeltä, vaikka se toki sivuaa kaudella käsiteltyä työelämän teemaa.

Erityisen kiinnostavaksi episodiksi paljastuu Dead Things, jonka keskeisessä roolissa ovat kauden surkuhupaisat pääpahikset. Aikuisuuden teemaa heijastellaan myös heidän kauttaan: alkupuolella kautta pahistelu on triolle vain pitkälle vietyä leikkiä, mutta Dead Thingsissä lapsuus kokee äkillisen päätöksen. Joukon johtaja, Warren, manipuloi entisen tyttöystävänsä valtaansa futuristisella keksinnöllään ja aikoo käyttää tätä seksiorjana. Vasta havahtuvan tytön syytös saa ryhmän ymmärtämään, että he suunnittelivat itse asiassa raiskausta.

Kun Warren päätyy puolivahingossa iskemään pakoon yrittävän uhrin kuoliaaksi, välikohtaus kolmikon kesken on kylmäävä. Warren on välittömästi ruumiista eroon hankkiutumisen kannalla, kun taas porukan kauhistunein, Jonathan, ehdottaa poliisille antautumista. Kalmon hävittämisen onnistuttua aiemmin peloissaan ollut Andrew toteaa kuitenkin innoissaan: "Selvisimme ihan oikeasti murhasta seuraamuksetta. Aika... siistiä." Myös heidän kohdallaan kysymys on siitä, millainen ihminen kenestäkin valintojensa myötä kasvaa.

Dead Thingsin jälkeen vuorossa on sarjalle hyvin tavanomainen kauden kolmannen neljänneksen aallonpohja. Hermoja raastavaa Dawn-jaksoa seuraa turhauttava As You Were -episodi, jossa Buffyn ex-poikaystävä Riley palaa Sunnydaleen ja on matkoillaan löytänyt vaimon rinnalleen. Ennen kuin Buffy saa tietää Rileyn paremmasta puoliskosta, hän on hetkeäkään miettimättä hylkäämässä Spiken ja hyppäämässä suinpäin Rileyn kelkkaan.

Entisen poikaystävän kohtaaminen saakin Buffyn ymmärtämään, että hän vain hyväksikäyttää Spikea ja että heidän suhteensa on loputtava. Tilanne on sinänsä hyvin uskottava ja tunnistettava, mutta se tekee Buffysta päähenkilönä todella rasittavan. Hän tuntuu nimittäin jatkuvasti menneisyyden perään haikailevalta tuuliviiriltä, jolle kaikki miehet ovat vain mukavuudentarvetta täyttäviä kertakäyttöisiä välineitä, lukuun ottamatta toki hänen surkuhupaisaa elämänsä valoa, Angelia.

Rileyn pikavisiitin jälkeen kuudes kausi aloittaa kuitenkin katkeamattoman kiihdytyksen kohti loppuhuipennustaan. Ensimmäisen sysäyksen kaasupolkimelle antaa Xanderin ja Anyan häiden ympärillä pyörivä Hell's Bells -jakso. Episodissa Xander joutuu uudelleen vastatusten sisimmäisen pelkurin ja epäonnistujansa kanssa, kun demoni huijaa miehen uskomaan, että hänen avioliitostaan muodostuu hänen vanhempiensa suhteen kaltainen katastrofi. Kliseisesti mutta samalla täysin odotusten vastaisesti Xander ei kykenekään pääsemään epäröinnistään yli vaan jättää puolisonsa tylysti alttarille.

Varsin hillittömiä käänteitä seuraa puolestaan, kun hylätyksi jääneet Anya ja Spike päättävät hakea toisistaan lohtua myöhemmin Entropy-episodissa. Näin päähahmojen elämät alkavat hiljalleen vääristyä ja hajota totutuista muoteistaan ennennäkemättömällä tavalla.

Häiden jälkeinen jakso, Normal Again, on puolestaan kauden teemoja ajatellen sen oleellisin 45-minuuttinen. Sen tapahtumat saavat alkunsa, kun pahisnörttien kutsuma demoni onnistuu pistämään Buffya hallusinaatioita tuottavalla myrkkypiikillä. Harhanäyissään Buffy kuvittelee itsensä skitsofreenikoksi, joka on viettänyt koko edeltävät kuusi vuotta mielisairaalassa luullen itseään hirviöitä vastaan taistelevaksi supertytöksi.

Näiden aistiharhojen kautta episodi tiivistää hienovaraisesti kaiken aiemman symboliikan aikuistumisen vaikeudesta. Päähenkilössä herääkin toive siitä, että kaikki tapahtunut olisi vain unta, sillä haastavassa elämänvaiheessa todellisuuspako tarjoaa ainoan oljenkorren.

Lisäksi jakso kyseenalaistaa itsetietoisesti koko sarjan sisällön uskottavuuden ja jättää avoimeksi vaihtoehtoisen tavan tulkita tarinaa, mikä kikkana on tuttu esimerkiksi Lostista. Buffyssa tuo tulkinta ei ole kuitenkaan vain tahallista hämäystä, vaan ikään kuin vahvistus sille, että sarja on pohjimmiltaan allegoria, jonka lennokkailla juonikuvioilla on muukin kuin tiukan kirjaimellinen merkitys.

Kauden varsinaiset pommit alkavat tipahdella silti vasta 19. jaksossa. Seeing Red sisältää nimittäin erään sarjan hätkähdyttävimmistä kohtauksista: Spiken toivottoman pakkomielteinen Buffy-vokottelu päättyy lopulta raiskausyritykseen. Se, että show'n coolein ja fanien rakastama hahmo kirjoitetaan tekemään jotain niinkin halveksuttavaa kuin yrittämään naispäähenkilön seksiin pakottamista, osoittaa uskomatonta rohkeutta käsikirjoitustiimiltä.

Loppujen lopuksi Spiken ja Buffyn suhteen kieroutumisessa piilee sama idea kuin nörttipahisten tapauksessa. Heidän villit kahdenkeskiset seikkailunsa ovat aluksi vain leikkiä, joka liian pitkälle mennessään muuttuu ikävällä tavalla vakavaksi. Se on myös hetki, jolloin sarja kokonaisuudessaan aikuistuu. Vaara, jonka päähenkilö joutuu kohtaamaan ei olekaan enää yliampuva yliluonnollinen uhka tai kepeä vitsin aihe vaan henkilö hänen lähipiiristään.

Jakson shokeeraavat kohtaukset eivät kuitenkaan pääty tähän. Sen lopussa katkeroitunut Warren näet kostaa nöyryytyksensä hyökkäämällä Buffyn takapihalle käsiaseen kanssa ja ampuu vampyyrintappajaa sekä vahingossa myös Taraa haavoittaen ensimmäistä ja tappaen jälkimmäisen.

Valitin edellisen kauden arvostelussa siitä, ettei kukaan demoneista koskaan käytä ampuma-asetta Buffya vastaan. Tehokkuus, joka Seeing Redissä saavutetaan pistoolin viimein laulaessa varoituksetta, armottomasti ja vieläpä hirviön sijaan tavallisen nuoren ihmisen kädestä, on tyydyttävän tyrmistyttävä. Näennäisen viattoman nörttipojun muuttumisessa kylmäveriseksi murhaajaksi onkin enemmän voimaa kuin kaikkien edellisten kausien pääpahisten kohtaamisissa yhteensä.

Kauden viimeistä yhteenottoa ei silti käydä suinkaan Warrenin kanssa. Varsinainen uhka löytyy sen sijaan Scooby-jengin sisältä. Taran kuolema saa riippuvuudestaan eroon jo päässeen Willow'n ammentamaan itseensä reilun saavillisen pimeää taikuutta ja lähtemään kostoretkelle rakkaansa tappajaa vastaan. Kuten arvata saattaa, tapahtumat riistäytyvät käsistä, sillä Warrenin jälkeen elämänhalunsa menettäneen noidan tappolistalla ovat lisäksi Andrew, Jonathan sekä lopulta myös tielle asettuvat ystävät.

Willow'n pahisteluun on saatu upotettua enemmän jännitystä kuin kertaakaan aiemmin sarjassa, sillä kerrankin käsikirjoittajat uskaltavat pelata kovilla panoksilla. Vaikka Buffyn sankarin sädekehää on varjeltu säröiltä, joita ihmisten tappamisesta aiheutuisi, Willow'n kohdalla moisia esteitä ei ole, vaan hänet päästetään tehtailemaan ruumiita surutta. Warrenin nylkeminen magian voimin ihotaudeille immuuniksi antaa niin vahvan merkin noitaneidon pysyvästä pimeän puolelle siirtymisestä, etten itsekään uskonut paluuta hyvien kirjoihin enää olevan.

Viimein päähenkilöt ajautuvat tarinassa siis tilanteeseen, jossa selkeä vihollisen ja ystävän raja hämärtyy, eikä päivä vaikuta enää pelastuvan ilman raskaita valintoja. Willow'lle puolestaan pahisleiriin puolen loikkaaminen on looginen jatkumo hänen kolmannen kauden vampyyrikaksoisolentonsa kanssa flirttailulle.

Asioiden ollessa pahiten tolaltaan yli puoli tuotantokautta Englannissa viettänyt Giles palaa takaisin tarjoamaan kipeästi kaivattua apuaan komean sisääntulon saattelemana. Odotin Valvojan paluuta koko kauden ajan, mutta hänen loistaessa poissaolollaan Xanderin häissäkin ja pysyessä päättäväisesti kadoksissa viimeisten jaksojen kolkutellessa, ehdin jo menettää toivoni. Anthony Stewart Head vetää suuren hetkensä sellaisena brittikarisman ruumiillistumana, että hahmon magia-mittelö pahis-Willow'n kanssa nousee koko Buffyn tähän asti jännitteisimmäksi hetkeksi.

Kauden perusteellinen huipennus antaa kuitenkin odottaa itseään aina viimeiseen jaksoon asti. Hetki, jona Xander onnistuu käännyttämään Willow'n jälleen omaksi itsekseen kertomalla tälle maailmanlopun partaalla, että rakastaa tätä kaikesta huolimatta, kohoaa listallani yksinkertaisesti kaikkien aikojen parhaaksi tv-sarjakohtaukseksi.

Kuvauksen perusteella kyseinen käänne saattaa kuulostaa siirappisen antikliimaksiselta mutta tosiasiassa se on kaikkea muuta. Hahmojen välinen kohtaaminen nimittäin esitetään musertavasti aina näyttelijöiden suorituksia, käsikirjoitusta, ohjausta sekä musiikin käyttöä myöten. Se välittää niin vahvan viestin lähimmäisenrakkaudesta, ettei itse Jeesuksenkaan auta sitä ihastellessaan kuin painua nurkkaan häpeämään.

Vaikka tavallisesti vihaan sydämestäni "toivoa on synkimpinäkin hetkinä" -tyylisiä kohtauksia, Xanderin ja Willow'n tapauksessa hahmojen välinen suhde on niin aito, että käytetty ratkaisu on ainoa oikea. Tästä muiden sarjojenkin olisi syytä ottaa oppia: tosissaan koskettavia, ikuisesti unohtumattomia kohtauksia ei luoda puolivillaisten yllätysten, keskeisten henkilöiden tapattamisen tai väsyneiden mysteerien vaan äärimmäisen vahvan hahmodraaman varaan.

Käänteellä on myös oleellinen merkitys kauden teeman kannalta. Kohtauksen perimmäinen idea paljastuu verratessa Buffyn ja Xanderin suhtautumisia Willow'n edesottamuksiin. Buffy yrittää komentaa ystäväänsä lopettamaan ja epäonnistuttuaan pyrkii pakottamaan tämän tahtoonsa väkivalloin. Hän ei siis pyri edes ymmärtämään tuntemuksia, joita Willow käy sisällään. Xander sitä vastoin ei tuomitse Willow'ta vaan on valmis uhraamaan jopa henkensä hänen käsissään, koska välittää hänestä ja on valmis hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Kuten mies itsekin toteaa: "Tiedän, että aiot tehdä jotain apokalyptisen pahaa ja typerää, mutta hei, haluan silti vain olla kanssasi. Olet Willow."

Se, että kauden pääpahis kukistetaan sanomalla tälle "minä rakastan sinua", on jo itsessään ihailtavan nerokas oivallus. Ratkaisu kuitenkin sisältää myös oleellisen sanoman: kaikesta elämän sekä aikuisuuden mukanaan tuomista ikävistä hetkistä huolimatta on olemassa ihmisiä, jotka todella rakastavat ja haluavat auttaa.

Buffyn kuudes tuotantokausi on loppujen lopuksi erittäin kaksijakoinen tapaus. Heikkouksia ei kokonaisuudesta tarvitse erikseen etsiä, sillä ne ilmoittavat itsestään useaan otteeseen. Huijaisin kuitenkin itseäni ellen myöntäisi, että positiiviset puolet painavat vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin kerronnalliset kömpelyydet, Dawn sekä muutama kehnonpuoleinen jakso. Yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjaepisodeista sekä kaikkien aikojen loistavin tv-sarjakohtaus ovat nimittäin yhdeltä tuotantokaudelta mielettömän kova saavutus.