The Sopranos – kausi 2

– "Haluan hänet jonnekin, missä voin nähdä hänet.
– "Tätä me tarkoitamme, kun puhumme perheestä."
Tony Soprano päättää keskustelun vaimonsa kanssa iskien keittiöveitsen uunista nostettuun paistiin kuin se olisi häntä uhmaavan capon sydän. Enempää selityksiä sille, miksi The Sopranos on loistava sarja, ei kaivata.

The Sopranosin toinen tuotantokausi laajentaa mafiasaagan henkilökaartia tuoden kuvioihin mukaan Tonyn siskon Janicen sekä edesmenneen Jackie-pomon vankilasta vapautuneen veljen, Richien. Tuore parivaljakko löytää uudelleen kauan sitten kadotetun rakkautensa, joten vastakkainasettelu Tonyn kanssa on täydellinen.

Kaksikosta Janice jää tarinassa suurimmaksi osaksi taustalle, vaikka myrskyisä sisaruussuhde hänen veljeensä ehtiikin lyödä useamman kuin yhden salaman. Richien ja Tonyn välille sitä vastoin kohoaa kauden suurin jännite, sillä häkkilintuna kymmenen vuotta lusinut vanhan koulukunnan mafioso vaatii kovaan ääneen menneiden päivien oikeuksiaan eikä suostu ongelmitta hyväksymään uutta nuorempaa pomoa auktoriteetikseen.

Toista tuotantokautta värittää myös vahvasti sen edeltäjän jälkipyykin siivoaminen. Tony muun muassa pettää yhä vaimoaan venäläisen rakastajattarensa kanssa, kun taas Carmela itse epäröi entistä vahvemmin avioliittoaan. Siinä, missä mafiapomon välit hänen murhaansa juonitelleseen äitiin ovat pysyvästi poikki, bisneksien hoitaminen yhtälailla selkäänpuukottaneen, kotiarestiin tuomitun Junior-sedän kanssa jatkuu edelleen. Lisäksi karkumatkaltaan palaavat takaisin ensimmäisellä kaudella paljastumatta jäänyt FBI-vasikka, Pussy, joka potee omatunnon tuskia työskennellessään ystäviään vastaan, kuten myös tohtori Melfi, joka on viettänyt turvallisuussyistä aikaa evakossa.

Vaikka Tonyn äidin sekä häntä verrattomasti näyttelevän Nancy Marchandin rooli supistuu harmillisesti, David Provalin vastustamattomasti esittämä, räjähtävää uhkaa huokuva Richie osoittautuu kuitenkin hahmona erinomaiseksi aukon paikkaajaksi. Miehen edesottamuksia seuraa jännityksellä joka kerta, sillä hänestä kehkeytyy täydellisen psykopaattisesta luonteestaan huolimatta oudon sympaattinen persoona. Richien lahjoittaessa Tonylle nahkatakin ystävyyden merkiksi häntä käy jopa sääliksi, kun gangsteripomo luovuttaakin sovinnonsymbolin eteenpäin pahaiselle puolalaiselle mekaniikolle.

Kauden päätteeksi kaikki ystävät ympäriltään karkoittava old school -mafioso saa kieltämättä äärimmäisen osuvan lopun. Samaan aikaan se tuntuu kuitenkin turhan helpolta paluulta status quoon. Tilanteesta, jossa Tony ja Richie olisivat joutuneet pakon sanelemana tulemaan toimeen keskenään, olisi nimittäin saanut vielä irti paljon kihelmöiviä asetelmia.

Positiivisena puolena Sopranosin toinen tuotantokausi ei kärsi enää yhtä vahvasta episodimaisuudesta kuin show'n aloittaneet kolmetoista jaksoa. Vaikka tarinaa ei edelleenkään ole rakennettu yksittäisen selkeänä erottuvan juonikaaren varaan, jokainen episodi tuntuu silti liikuttavan tapahtumia eteenpäin

Tästä huolimatta muutamassa jaksossa konfliktin kehittely tuntuu yhä liian läpinäkyvältä. Esimerkiksi The Happy Wanderer esittelee "johtajapelin", korkeapanoksisen korttipelin, jonka pyörittämisvastuu on siirtynyt Tonylle Juniorin kotiarestin myötä. Jakso nyhjäisee kätevästi tyhjästä Tonyn vanhan luokkakaverin, Davidin, joka sattuu olemaan – kas kummaa – peliriippuvainen ja haluaa luonnollisesti mukaan isojen poikien piireihin. Ketään tuskin yllättääkään se, kenen saldo painuu episodin lopuksi railakkaasti velkasaatavien puolelle.

Jaksossa D-Girl puolestaan Tonyn poika, Anthony Junior, aloittaa teiniangstikautensa ja aiheuttaa vanhemmilleen päänvaivaa huokaillen elämän turhuutta sekä kuoleman väistämättömyyttä. Nämä henkiset kasvukivut vaikuttavat kuitenkin varsin ohimeneviltä, sillä myöhemmissä episodeissa niistä ei mainita sanallakaan.

Sopranon perheen lapsiin onnistutaan kuitenkin kasaamaan hahmoina enemmän lihaa luiden ympärille kuin ensimmäisellä kaudella. Meadow'sta kuoriutuu suorastaan raivostuttavan todentuntuinen teinipissis, joka manipuloi huoletta lepsuja vanhempiaan ja jonka kuvitelmat omasta aikuisuudestaan nostavat hänen nenänsä kattoon sellaisessa kulmassa, että niska on vaarassa taittua. A.J:n ja Tonyn suhteesta puolestaan saadaan revittyä irti parhaimmillaan mainiota perhedraamaa. Muun muassa kohtauksesta, jossa pojan isä möläyttää erehdyksessä tämän kuullen, ettei A.J:n kaltaisesta pullamössökakarasta ole hänen seuraajakseen, huokuu kaikessa kipeydessään ainutlaatuista todentuntuisuutta.

Tonyn psykiatrivierailut tuntuvat sen sijaan toisella kaudella riippakiveltä, jota raahataan mukana, koska show'n alussa olennaista roolia näytellyttä tohtoria on vaikea kirjoittaa luontevasti uloskaan kuvioista. En väitä, etteikö Tonyn päänsisäinen myllerrys pitäisi keskeistä paikkaa sarjassa, mutta hänen tapaamisensa Melfin kanssa koskevat jo enemmän lekurin itsensä ongelmia kuin päähenkilön omaa mielenmaailmaa. Lisäksi edelleenkinmonet keskustelutuokiosta päätyvät jo kyllästyttävän ennalta arvattavasti siihen, että Tony painuu puhisten ja ovet paukkuen ulos vastaanotolta.

Tohtorista pyritään selvästi kirjoittamaan aiempaa itsenäisempi hahmo, mutta päämäärä jää hämärän peittoon, sillä hänen tuskailunsa gangsteripotilastaan kohtaan kokemansa pakkomielteen kanssa tuntuu kovin irralliselta muuhun tarinaan nähden. Sitä paitsi, vaikka psykiatrin ja Tonyn suhteen vatvomiseen kulutetaankin huomattavasti aikaa, sen kiemuroita ei silti kyetä sitomaan yhteen edes kauden loppuun mennessä.

Vaikka The Sopranos ei siis edelleenkään välty ajottaisilta notkahduksilta, yksittäiset huippukohdat sekä jaksohelmet harjaavat sarjan toisellakin kierroksella negatiivisuuden hampaankoloista. Ensimmäiseksi kauden timantinkovaksi osoittautuu Commendatori, jossa sekä Tonyn että Carmelan kätkettyä kaipuuta toisenlaista elämää kohtaan raotetaan upean vähäeleisesti Andrea Bocellin komean lauläänen siivittämänä. Rötösherran palatessa kotiin Italian matkaltaan parin kasvoilta voi lukea komean musiikin hetkeä korostaessa enemmän kuin sen kuuluisan tuhat sanaa.

Christopher-sukulaispojan pohjustaminen hahmona alkaa puolestaan viimein kantaa hedelmää hänen päästessään kosketuksiin niin näyttelemisen kuin elokuvabisneksenkin kanssa. Vähitellen tuittupäisestä mutta vilpittömän sisäisen palon ajamasta roistosta oppii jopa välittämään. Sen tähden jakso Full Leather Jacket onnistuu hätkähdyttämään, sillä siinä Christopherin kaksi hidasälyistä kätyriä päättävät yllättäen nirhata hänet edetäkseen itse mafia-arvohierarkkiassa ja epäonnistuvat vain täpärästi.

Koska Sopranosissa väkivalta on ennemmin poikkeus kuin sääntö, sen vähäiset leimahdukset tuntuvat siten munaskuissa asti. Nerokkaasti sarja vieläpä pakottaa katsojansa jännittämään Christopherin puolesta hänen sydämensykettään kuunnellen aina episodin lopputekstejä myöten.

Kauden kolme kylmäpäistä teloitusta kantavat nekin kortensa säpsähdyttävien hetkien kokoelmaan. Richien kuoleman ohella adrenaliinitasoa kohottaa synkkään tilintekoon päättyvä Christopherin toisen ampujan metsästys, jonka myötä Tonyn säälimätön puoli viimein toden teolla paljastuu. Finaalijaksossa kiinnijäävän Pussyn viimeiset minuutit herättävät puolestaan syvempiä tunteita: mafiakumppanusten pakottaessa itsensä tyhjentämään lippaansa rakkaaseen ystäväänsä hetkeä ei voi kuin seurata hiljentyneenä.

Tiettyjä kehuja The Sopranosia kohtaan voi pitää jo ensimmäisen kauden jäljiltä itsestäänselvyytenä. James Gandolfini on nimittäin yhä suurenmoisessa vedossa, ja Tony itse kiehtoo hahmona edelleen. Toinen tuotantokausi viekin sarjaa askeleen eteenpäin siinä, että se säilyttää show'n vahvuudet ennallaan, mutta viilaa kerrontaansa entistä terävämmäksi. Tarina tuntuu aiempaa yhtenäisemmältä, ja se tarjoilee ensimmäistä kautta enemmän sekä tasaisemmin huippukohtia.

Kahden tuotantokauden myötä Sopranos on siis todistanut minulle kiistämättömän laatunsa sarjana. Seuraavaksi jään odottamaan, että se todella räjäyttää tajuntani.