J. Edgar

Clint Eastwoodin uusimman ohjaustyön, J. Edgarin, kriitikoilta saama ristiriitainen vastaanotto hämmentää minua. FBI:n perustajasta, J. Edgar Hooverista, kertovaa historiallista draamaa on syytetty niin vanhanaikaisuudesta, pitkäveteisyydestä, hitaasta temmosta kuin fokuksen puutteestakin. Hyvin harva arvostelija vaikuttaa kuitenkaan kiinnittävän huomiota filmin varsinaiseen ytimeen: pohjimmiltaan J. Edgar on näet mainio rakkaustarina.

Leffan alkupuoli osoittautuu sen heikoimmaksi anniksi. Tarina käynnistyy hieman köhähdellen, sillä Hooverin käydessä elämäänsä läpi aina vuoden 1919 anarkistien pommi-iskuista alkaen filmillä kuluu hetki päästä punaisesta langasta kiinni.

Elokuva ei tunnu välittömästi löytävän syytä siihen, miksi katsojan pitäisi kiinnostua nimenomaan Hooverista hahmona. Kyseessä ei nimittäin ole sympaattisen hyväsydäminen taikka viaton henkilö, jonka valta lopulta turmelee ja muuttaa vainoharhaiseksi. Päinvastoin hän paljastuu turmeltuneeksi ja vainoharhaiseksi – kuin kehityskaarensa loppupään saavuttaneeksi – jo ennen, kuin juoni edes pääsee vauhtiin.

Kaikeksi onneksi Eastwood saa leikkaukset päähenkilönsä vanhuusvuosien muistelohetkien sekä FBI:n syntyaikojen välillä etenemään niin sulavasti ja luonnollisesti, ettei perinteinen takaumarakenne pääse tuntumaan puuduttavalta. Kuten arvata saattaa, köykäisimmin toimivat ne harvat hetket, jolloin Hooverin kertojaääni päätyy selostamaan tapahtumia sen sijaan, että elokuva näyttäisi ne.

Potkua tarinaansa J. Edgar saa kuitenkin Armie Hammerin näyttelemän agentti Clyde Tolsonin astuessa kuvioihin. Jo ennen kuin rakkaus hänen ja Hooverin välille on ehtinyt puhjetakaan, FBI-johtaja käyttäytyy hänen seurassaan aivan kuin eri mies. Poissa ovat pakkomielteinen järjestyksen vaaliminen sekä pikkutarkka minäkuvan ylläpito, ja hetkittäin ohjelmoidun robotin paikan ryöstää todellinen, vapautunut ihminen.

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä suurempaan rooliin Tolsonin ja hänen pomonsa suhde nouseekin. Varsinaisen FBI:n syntykertomuksen tehtäväksi supistuu rakentaa kuvaa Hooverin persoonan synkästä puolesta.

Hooverin ja hänen alaisensa romanssista mielenkiintoisen eivät loppujen lopuksi tee niinkään hahmojen väliset kemiat kuin se, mikä Tolsonin merkitys on hänen kumppanilleen tämän elämässä. Heidän suhteensa kulminoituu elokuvan loppupuolella kohtaukseen, jossa Tolson paljastaa, että suurin osa FBI-pampun elämänkertaansa sekä katsojalle syöttämistä urotöistä on täyttä liioittelua sekä kunnian ryöstämistä muiden teoista. Tolson näkee ainoana Hooverin kivenkovan järkähtämättömyyden sekä virheettömän julkisuuskuvan alta sen pelokkaan, eksyneen ja jopa säälittävän ihmisrievun, joka tämä todellisuudessa on ja jota tämä niin tarmokkaasti yrittää piilotella voittaaksen ihmisten ihailun.

Kaiken kaikkiaan J. Edgarin sanoma rakkaudesta onkin hyvin yksinkertainen mutta erinomaisesti välitetty: jokainen meistä kaipaa elämäänsä jonkun, joka pystyy pohjimmiltaan ymmärtämään meitä sekä rakastamaan meitä omana itsenämme. Hoover yrittää nimittäin dominoivan äitisuhteensa seurauksena kätkeä kaiken heikkoutensa sekä haavoittuvaisuutensa ihmisten silmistä, kuten homoutensa, änkytyksensä ja jopa pienikokoisuutensa. Siitä huolimatta hän huomaa lopulta tärkeimmäksi asiaksi elämässään Tolsonin, joka pystyy hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on, kaikkine vikoineenkin.

Historiallisesti elokuvan esittämä Hooverin homoseksuaalisuus on pitkälti spekulaation pohjautuvaa. Se on silti helppo antaa anteeksi, sillä valittu näkökulma on sen verran kiinnostava.

Filmiä on myös kritisoitu siitä, että se humanisoi Hooveria eikä kunnolla tuomitse hänen pahamaineisimpia tekojaan. Mielestäni ongelmaa on kuitenkin liioiteltu, sillä leffa tekee ilmiselväksi, että FBI-johtaja on tarinan konna. Ennemmin se esittää oman teoriansa hänen pahansuopuutensa syistä.

Jos Eastwoodin rakkaustarinasta löytyy jotain moitittavaa, niin kohtaus, jossa Tolsonin tunteet lopullisesti paljastuvat Hooverille, ei täysin vakuuta. Pusuun päättyvä miehinen paini tuntuu ensinnäkin tarpeettomalta ylidramatisoinnilta. Toiseksi Hooverin agenttitoverinsa perään kuiskaama "Rakastan sinua" on täydellinen esimerkki tavasta, jolla filmi voi hieroa katsojansa naamaan olevansa pohjimmiltaan vain elokuvaa. Todelliset ihmiset eivät näet kuiskaa ajatuksiaan juuri osuvalla, koskettavalla hetkellä, kun vastaanottaja ei enää kuule – sitä harrastavat ainoastaan näyttelijät yleisölleen.

J. Edgar ei myöskään säästy kokonaan Eastwoodin taipumukselta naiivihkoon sentimentalismiin. Elokuvan loppupuolella se ilmenee muutamasta turhan alleviivaavasta Hooverin kertojaäänen "rakkaus voittaa kaikki esteet" -tyylisestä vuorosanasta. Lisäksi leffan lopussa presidentti Nixonin esittäminen jälleen karikatyyrimäisenä mulkvistina sortuu liian helppoon katsojien kosiskeluun.

Erityisen ihmeissäni olen kuitenkin siitä, että J. Edgar on saanut osakseen haukkuja maskeerauksestaan, jonka on väitetty tekevän iäkkäistä hahmoista luonnottoman näköisiä. Minun on vaikea ymmärtää kritiikkiä, sillä itse vakuutuin täysin, miten esimerkiksi itse Hooveria tulkitsevasta Leonardo DiCapriosta oli loihdittu itseään monta kymmentä vuotta vanhempi. Tulos miellyttääkin silmääni selkeästi enemmän kuin esimerkiksi Brad Pittin ikääntynyt ulkomuoto Benjamin Buttonin uskomattomassa elämässä saatika sitten Harry Potterin ja kuoleman varjelusten epilogin karmeus.

Suuri merkitys näyttelijän uskottavassa vanhenemisessa on toki myös näyttelijän omalla panoksella, eikä DiCaprio säästele taitojaan upotessaan viimeistä piirtoa myöten Hooverin saappaisiin. Niin ikäihmistä kuin nuorta pojankloppiakin näytellessään hän onnistuu luomaan kouriintuvan aidonoloisen kuvan historiallisesta hahmostaan. Vain aivan yksittäisissä kohtauksissa, joissa hän esittää nuorta Hooveria, muutamat tutut maneerit, kuten tietynlainen silmien siristäminen, muistuttavat siitä, että kyseessä on todellakin DiCaprio.

Myös elokuvan värimaailma on erittäin onnistunut. Nostalgisen tunnelman luomisen ohella alhainen värikylläisyys korostaa nimittäin osuvasti Hooverin hahmon sekä FBI:n jäykkyyttä, järjestelmällisyyttä ja vakavuutta.

J. Edgaria ei kaikkinensa voi kehua järin tasaiseksi elokuvaksi, mutta sen tarinankerronnallinen ydin on vahva. Tolsonin kumartuessa elokuvan lopussa katsomaan sänkynsä viereen kuolleen elämänkumppaninsa puolialastonta ja korutonta ruumista elokuva onnistuukin koskettamaan yllättävästi. J. Edgar ei kieltämättä ole erityisen sykähdyttävä historiallinen draama, eikä se kenties ole edes äärimmäisen syväluotaava henkilökuvaus. Sen sijaan se on tunteisiin vetoava, vaikkakin rankasti fiktionalisoitu, tarina tukahdutetusta rakkaudesta ja identiteetistä.