Näyttelijä Nancy Marchandin kuolema The Sopranosin toisen ja kolmannen tuotantokauden välillä pakotti David Chasen käsikirjoittajatiimin kynäilemään uusiksi suuren osan kolmannen kauden juonikiemuroista. Tämä on sääli, sillä kaavailtu tarinankaari, jossa mafiapomo Tony Soprano, olisi joutunut paikkailemaan suhdettaan äitiinsä estääkseen tätä todistamasta häntä vastaan oikeudessa, olisi käynyt temaattisesti täydellisestä huipennuksesta koko sarjan ensimmäiselle puoliskolle.
Suunnitelmien kariutuminen heijastuu myös kauden yleiseen tunnelmaan: verrattuna edeltäjäänsä kokonaisuutta vaivaa hajanaisuus. Kaikeksi onneksi show'n taso säilyy siitä huolimatta edelleen erittäin korkeana sen syventäessä perhedraamaansa entisestään. Tällä kertaa kauden keskeisimmäksi teemaksi muodostuu nimittäin sukupolvien välinen kuilu.
Kolmannen tuotantokauden positiivisimpana puolena sekä Meadow'n että Anthony Juniorin merkitys hahmoina kasvaa entisestään. Samalla yhteenotot Sopranon perheen jälkikasvun sekä heidän vanhempiensa välillä nousevat jaksoissa suuriin rooliin.
Meadow'n poikaystäväkiemuroista aiheutuu esimerkiksi Tonylle ja Carmelalle hilpeätä päänvaivaa. Aivan erityisesti hänen suhteestaan afroamerikkalaiseen Noahiin saadaan revittyä hulvattomia suullisia yhteenottoja, kun rasistisen isämafioson tyttärensuojeluvietti kytkeytyy toden teolla päälle.
A.J. puolestaan tuottaa etenkin Tonylle huolta välinpitämättömällä ja selkärangattomalla elämänasenteellaan. Siksipä perheen pää päättää passittaa hänet sotilaskouluun. Seuraukset ovat kipeät, kun pohjimmiltaan lapsensa parasta ajattelevan isän ankara kasvatusmetodi ei tuotakaan toivottua tulosta vaan saa A.J:n tuntemaan itsensä vain vanhempiensa hylkäämäksi sekä nöyryyttämäksi.
Tonyn ja tohtori Melfin paikallaan polkenut suhde löytää myös kaudella uusia ulottuvuuksia. Paniikkihäiriöidensä perimmäisen syyn selvittämiseksi mafiapomo alkaa näet tavata terapeuttiaan yhdessä vaimonsa kanssa. Tämä uusi hahmodynamiikka saa kuvion tuntumaan tuoreelta siitä huolimatta, että sarjan ammatti-ihmiset tukeutuvat alitajunnan arvoituksia setviessään välillä epäuskottavasti potilaidensa hatariin lapsuusmuistoihin sekä jopa unien symboliikkaan.
Todellista syvyyttä psykiatrin ja hänen gangsteripotilaansa väliseen kanssakäymiseen tuo erityisesti kylmäävä Employee of the Month -episodi, jossa tohtori Melfi raiskataan julmasti. Psykiatri joutuu myöhemmin pohtimaan, kertoako tapahtuneesta Tonylle. Jakso alleviivaakin moraalisen eron näiden kahden hahmon välillä: siinä, missä Tony on valmis sallimaan itselleen tekosyiden varjolla kaiken mahdollisen, Melfi ei sorru pyytämään hänen apuaan edes henkilökohtaisen koston vuoksi.
The Sopranosin kolmannen tuotantokauden suurimmaksi heikkoudeksi osoittautuu sen edeltäjään verrattuna selkeän punaisen langan puute. Etenkin kauden keskivaiheen paikkeilla tuntuu siltä, etteivät kehitellyt juonikuviot johda mihinkään tai katkeavat jopa kuin seinään. Esimerkiksi ensimmäisessä episodissa esiteltävä FBI:n operaatio Tonyn kiinninappaamiseksi kokee äkillisen lopun, kun salakuuntelulaitteelle käy köpelösti, minkä jälkeen poliisitutkimuset unohdetaan tyystin aivan viimeisintä jaksoa lukuunottamatta. Myöskään Melfin raiskauksen pitkän aikavälin seurauksia hänelle itselleen ei käsitellä.
Sivuhahmoista puolestaan Janice palaa takaisin Seattlesta mutta olisi voinut hyvin jäädä sille tielleen, sillä hänelle ei keksitä kauden aikana mitään järkevää tekemistä. Edellisellä kaudella jo vilahdellut Gigi Cestone taas nostetaan näkyvämpään osaan vain, jotta hänet voidaan välittömästi päästää pois päiviltä.
Erityisen häiritsevää hajanaisessa menossa onkin se, että koko kausi jää lopulta vaille ilman kannattelevaa jännitettä. Jonkinlaista yritystä sellaisen luomiseksi näkyy tosin Joe Pantolianon mainiosti näyttelemän, kokaiinipöllyissään huitelevan Ralphien sekä Tonyn vastakkainasettelussa. Tilanne kuitenkin raukeaa ennen kuin se on päässyt kunnolla alkamaankaan. Toisaalta tämä on viisas ratkaisu, sillä muutoin eripura muistuttaisi turhan paljon edeltävän kauden Tonyn ja Richien sapelinkalistelua.
Loppupuolella kautta The Sopranos kuitenkin kiihdyttää tahtiaan tarjoillen jälleen muutamia upeita jaksoja. Kenties koko sarjan tähän mennessä parhaaksi episodiksi kohoaa Pine Barrens -episodi, jossa Paulie ja Christopher päätyvät erinäisten vaiheiden kautta eksyksiin keskelle autiota metsää. Surkuhupaisasta farssista unohtumattoman tekevät lyömättömät hahmokemiat. Sen lisäksi, että parivaljakon epätoivoinen toikkarointi umpihangessa naurattaa makeasti, asetelema paljastuu perin kiinnostavaksi, kun tavallisesti temperamenttinen Christopher kykeneekin pitämään päänsä kylmänä Paulien ajautuessa sitä vastoin hysterian partaalle. Jakso myös syventää ovelasti hahmona Junioria hoitavaa Bobby Baccalieria, jota Tonyn jengi on aiemmin pitänyt lähinnä pikan kohteena mutta josta kehkeytyy yllättäen todellinen ystävä hädässä.
Kauden loppupään muista juonikuvioista niin Tonyn suhde uuteen salarakkaaseensa kuin Jackie Aprile Jr:n hiljattainen luisuminen kohti laveaa polkua lisäävät kaivattuja kierroksia draamaan. Molempien tarinankaarien kohdalla epäonninen lopputulos on tosin jo ennalta selviö.
Tonyn vierraissakäynnit yhdistyvät silti temaattisesti mielenkiintoisella tavalla Carmelan yrityksiin sovittaa yhteen uskonsa sekä miehensä rikoksilta silmien ummistaminen. Vaikka molemmat hahmot ponnistelevat tehdäkseen hyvää joko perheensä tai Jumalan eteen, kumpikin on pohjimmiltaan henkisesti liian laiska muuttaakseen itseään tai elämäntapojaan.
Jackie Jr:n syöksykierre lietsoo puolestaan Tonyn huolia A.J:n suhteen, sillä pelko vanhempana epäonnistumisesta sekä jälkeläisen kieroon kasvamisesta jäytävät mafioson sydäntä. Nuoren Aprilen henkilökohtainen tarina tosin muistuttaa käänteiltään turhankin vahvasti Christopherin käskyläisten edesottamuksia edelliseltä kaudelta.
Finaaliepisodissaan The Sopranosin kolmas tuotantokausi tiivistää sanomansa sukupolvien välisestä konfliktista, jota se on kuljettanut taustalla ja joka on näytellyt keskeistä osaa sarjassa sen alusta asti. Tätä viestiä ilmentää esimerkiksi Meadow, joka uhmaa vanhempiaan heittelemällä lähipiirilleen laulavaa Junioria leivänmurusilla ja karkaamalla paikalta, koska hän epäilee isänsä osuutta Jackien kuolemaan. Samaa teemaa havainnollistaa myös Paulie, joka alkaa hieroa suhteita toiseen mafiaperheeseen katkerana siitä, että Tony on suosinut voitonjaossa aiemmin holtittomasti käyttäynyttä Ralphieta, vaikka hän itse tarvitsisi rahaa iäkkään äitinsä hoitokotimaksuja varten. Kauden viimeisessä kohtauksessa useat eri kielillä veisaavat äänet yhtyvätkin Juniorin osuvaan lauluun "kiittämättömästä sydämestä".
Tässä sanomassa piilee myös seikka, joka erottaa Sopranosin sarjana keskitason televisioviihteestä. Edes ajoittainen laahaaminen ei paina lopulta vaakakupissa FBI-vasikan hengenkään vertaa niin kauan, kun show on kykenevä poikkeuksellisen älykkääseen ja hienovaraiseen tarinankerrontaan.
Kommentit
Lähetä kommentti