Jos The Sopranosin kolmas tuotantokausi tuntuikin hieman hajanaiselta ja verkkaiselta, sen seuraaja kuittaa kritiikin tehokkaammin kuin peiton alta paljastuva hevosenpää aamutuimaan. Show'n kiireetön hahmonkehitys kantaa toden teolla hedelmää, sillä neljäs luku Tonyn ja hänen lähipiirinsä salattuja elämiä räjäyttää pankin ja ryntää rahasäkit olallaan ulos hohottaen. Ja mikäs siinä nauraessa, kun pölyn hälvettyä lopputuloksena on kolmetoista kivenkovaa perustelua sille, miksi televisio on keksitty?
Neljäs tuotantokausi polkaisee vauhtiin väkevästi esitellen heti ensimmäisistä episodeistaan alkaen. Esimerkiksi No Show -jaksossa Adriana pakotetaan vastentahtoiseen yhteistyöhön FBI:n kanssa ja Tony ottaa Meadow'n kanssa rajusti yhteen, kun tytär aikoo pitää opinnoistaan välivuoden Euroopassa. Etenkin mafioson ja hänen tyttärensä kärhämään on saatu ladattua mieletön määrä jännitettä ja aitoa tunnetta, kun jo aikuisikään kasvanut Meadow haastaa isänsä auktoriteetin. Sarja ei jätä henkilökaartistaan ketään huomiotta, sillä myös Ralphie ja Janice saavat säpinää osakseen ajautuessaan hulvattoman vinksahtaneeseen salasuhteeseen keskenään.
The Sopranos ymmärtää neljännellä kaudellaan viimein häivyttää sarjalle jo hienoiseksi riippakiveksi muodostuneen psykiatri Jennifer Melfin roolin miltei olemattomiin. Kohtauksesta, jossa Tony päättää viimein lopettaa Melfin vastaanotolla käynnit, muodostuu temaattisesti kauden eräs oleellisimmista hetkistä. Tony toteaa tohtorilleen, että amerikkalaiset ovat maailman ainoa kansa, joka pitää onnellisuutta oikeutenaan muttei kaikesta vauraudestaan huolimatta kykene sitä saavuttamaan ja joutuu sen seurauksena tukeutumaan psykiatreihin. Tähän Melfi puolestaan esittää kysymyksen: "Mutta kuka sanoi, että kun olemme päässeet irti köyhyydestä ja kurjuudesta, meidän täytyy lakata etsimästä tuskaa ja totuutta?"
Länsimaisen ihmisen loputon tyytymättömyys osaansa sekä taipumus keksiä itselleen aina uusia murheita, nousevatkin kauden jaksoissa merkittävään asemaan. Sarjan hahmot epäonnistuvat silti näkemään Melfin kuuluttama totuutta eli sitä, mikä elämässä on aidosti tärkeää. Kaksi episodia kunnostautuvat erityisesti tämän teeman käsittelyssä: Christopher ja The Weight.
Jaksoparista ensimmäisessä sukujuuristaan ylpeä Silvio haluaa estää loukkaavana pitämänsä Kolumbuksen päivän mielenosoituksen. Episodi päättyy Tonyn ja Silvion suorastaan hulppeaan dialogiin, jossa mafiapomo moittii capoaan tämän keskittyessä iänvanhoihin etnisiin kaunoihin sen sijaan, että hän iloitsisi kaikesta siitä, mitä hänellä itsellään on.
The Weightissä puolestaan Johnny Sack vaatii Ralphien päätä vadille hyvitykseksi siitä, että tämä on vitsaillut hänen vaimonsa painosta. Myöhemmin käy ilmi, että Johnnyn raivo kumpuaa hänen omasta heikosta itsetunnostaan, jota vaimon tuhoon tuomitut laihdutusyritykset lietsovat. Lopulta miehen viha kuitenkin laantuu, kun hän ymmärtää oman rakkautensa puolisoaan kohtaan merkitsevän enemmän kuin muiden esittämät pilkalliset kommentit.
Järisyttävän tiukkojen alkupään episodiensa jälkeen The Sopranosin neljäs tuotantokausi hidastaa keskivaiheillaan tahtiaan. Muutaman jakson ajan ilmassa on jo pelko kerronnan vaipumisesta jälleen edeltävää kautta vaivanneeseen päämäärättömyyteen, mutta niin Tonyn ja Ralphien välillä kasvava jännite kuin gangsteripäällikön haikailut entisen rakastajansa perään paljastuvat lopulta taidokkaaksi juonenkäänteiden rakenteluksi. Siitä huolimatta tarinallisen suvannon hienoinen tiivistäminen ei olisi kolhaissut kokonaisuutta, sillä silloin draaman lataus olisi säilynyt täydet 13 episodia.
Kun Sopranosissa jännitteet kuitenkin purkautuvat, ne purkautuvat voimalla, mitä myös huono-onninen Ralphie saa todistaa jaksossa Whoever Did This. Kauden keskeinen teema heijastuu episodissa näkyvästi, kun Ralphien pojan jousipyssyleikit johtavat hengenvaaralliseen onnettomuuteen, mikä laittaa miehen prioriteetit elämässä uuteen järjestykseen. Miamilaista mafiosoa käy miltei sääliksi hänen kokiessa äkillisen kääntymyksen vastenmielisestä nilkistä tekojaan katuvaksi paremmaksi ihmiseksi. Hän ei nimittäin pääse koskaan todistamaan persoonassaan tapahtunutta muutosta, kun epäluottamusta uhkuvan Tonyn lietsoma kiista äityy hänelle kohtalokkaaksi.
Kauden loppua kohden myös muut hahmot Ralphien ohella saavat huomata kadottaneensa elämänsä suunnan. Sen lisäksi, että Christopherille valkenee hänen heroiiniriippuvaisuutensa lähipiirin pakottaessa hänet vieroitushoitoon, Tonyn ja Carmelan avioliitto saapuu viimein tiensä päähän kauden finaalijaksossa Whitecaps.
Hätkähdyttävän todentuntuisena ja uskottavana erokuvauksena Whitecaps kohoaa koko sarjan tähänastiseksi huippuhetkeksi. Pääparin välillä revitään nimittäin auki jokainen vanha haava ja nostetaan pöydälle kuluneinkin mennyt kauna. Jakson erinomaisuudesta kiitos kuuluu verrattoman käsikirjoituksen lisäksi näyttelijöille: James Gandolfini on totuttuun tapaansa Tonyn roolissa mieletön, mutta erityisesti on kehuttava myös Carmelaa näyttelevää Edie Falcoa, joka läpi show'n mainiosti suoriuduttuaan pääsee kauden päätöksessä todella loistamaan.
Kaiken kaikkiaan Sopranosin neljäs kausi kiilaa erääksi parhaimmista näkemistäni TV-sarjojen tuotantokausista. Ajottaisista suvannoista huolimatta sen draama pitää hellittämättä otteessaan, ja se saa jokaisen hahmonsa kuviot tuntumaan merkityksellisiltä. Elämän pikkuasioiden aiheuttaman tyytymättömyyden teemaa kuljetetaan myös etevästi tapahtumien taustalla. Kauden kruunaa puolestaan Tonyn ja Carmelan jo pitkään mädällä pohjalla levänneen suhteen täydellinen kariutuminen. Viimeistään neljäs tuotantokausi nostaakin Sopranosin sarjana siihen television ykköskastiin, johon sen on kehujen puolesta voinut päätellä kuuluvan.
Kommentit
Lähetä kommentti