Angel – kausi 1

Katsottuani alusta loppuun Buffy, vampyyrintappajan, joka epätasaisuudestaan huolimatta tarjosi sarjana paikoitellen ikimuistoisia hetkiä, minulle oli selvää, etten voisi jättää väliin sen kehuttua spin-offia, Angelia. Aloitin katsomiseni kuitenkin ristiriitaisin odotuksin, sillä vaikka Buffy kipusi parhaimmissa jaksoissaan televisioviihteen huipulle, angstivampyyri Angel oli koko sarjan luontaantyöntävin hahmo ja sen yksittäinen heikoin lenkki. Huhut kertovat silti, että omassa show'ssaan David Boreanazin paperinohuesta adoniksesta kehittyy huomattavasti siedettävämpi tuttavuus. Totuuden selvittäminen alkakoon!

Vahvahko alku ei ainakaan haittaa Angelin ensimmäistä kautta sen yrityksissä voittaa minua puolelleen. Kaksi ensimmäistä jaksoa, City Of ja Lonely Hearts määrittelevät näppärästi sarjan keskeiset teemat eli sosiaalisen eristyneisyyden sekä tekojen sovittamisen. Hahmojen esittely sujuu myös luontevasti, ja esimerkiksi Angelista itsestään saadaan hämmästyttävän yksinkertaisin keinoin muovattua varsin lupaava päähenkilö sarjalle.

Kun sielulla kirottua verenimijää ei tarkastella enää Buffyn näkökulmasta, onnistutaan ennen pelkältä Twilight-Edwardin esiasteelta vaikuttaneeseen pökkelösankariin luomaan yllättävää särmää. Inhimillisen puolen – jos näin voi sanoa – vampyyriin tuo hänen introverttiutensa sekä kyvyttömyytensä ottaa kontaktia muihin. Häneen ymmärretään sitä paitsi viimein suhtautua ripauksella itseironiaa, jolloin Boreanazin jäykkä olemus pystytään kääntämään hahmon eduksi.

Muista sarjan henkilöistä niin ikään Buffysta tuttu Cordelia saa myös persoonana uudenlaista ulottuvuutta. Pilottijaksossa hänet nimittäin esitellään aiemman kylmäkiskoisen ämmän sijaan unelmansa hukanneeksi ja niiden lopullista sortumista pelkääväksi tyttöseksi, joka Angelin tavoin elää syrjäytyneenä. Kolmikon täydentävä, Buffyn Xanderin koomikkoluuserin virkaa paikkaava Doyle jää sen sijaan hahmona mitäänsanomattomaksi ja etäiseksi, eikä hänestä painu muuta mieleen kuin brittiaksentti sekä epätoivoinen Cordelian vokottelu.

Jo muutaman episodin jälkeen käy selväksi, että Angelin vahvuudet ja heikkoudet sarjana ovat pohjimmiltaan samat kuin Buffykin. Vaikka show vaikuttaa ensimmäisten episodiensa perusteella aavistuksen vakavammalta ja vähemmän hömelöltä kuin demoninmetsästäjättären kronikat, luulo korjaantuu nopeasti jaksojen alkaessa tukeutua surutta typeriin viikon mörkö -seikkailuihin. Ne päätyvät aina lopulta siihen, että Angel ratkaisee ongelmat haukotuttavassa nyrkkitappelussa vaihtelevan näköisiä kuminaamarimiehiä vastaan.

Hirviöt ovat tosin usein hauskasti pilke silmäkulmassa överiksi vedettyä b-luokan kauhuosastoa. Se ei silti muuta sitä faktaa, että joka kerta, kun sarjan huomio siirtyy hahmojensa sijaan erilaisiin kummajaisiin, sen taso laskee kuin Nokian osakkeen arvo. Osa otuksista on sitä paitsi itseironia-aspektista huolimattakin vain puhtaasti noloja, kuten puoliverisiä pirulaisia jahtaavat natsidemonit tai Cordelian poikastensa sijaissynnyttäjäksi valitseva hirvitys.

Buffyn tavoin Angel luottaa myös runsaaseen huumoriin sekä pikkunäppärään dialogiin, joka sisältää usein sarjan luojan Joss Whedonin tavaramerkkityyliin hervottoman hauskaa sanailua ja väärinkäsityskomediaa. Eräänä hilpeimpänä näistä naurattaa nörttimiljardöörin ja vampyyrin välinen keskustelu:
- Are you familiar with Dungeons and Dragons?
- Yeah, I've seen a few.

Valitettavasti, kuten Buffyssa, nokkeluuksia ylikäytetään jälleen surutta. Erityisesti Cordelian kommentit saavat ennalta arvattavuudessaan ja typeryydessään sarjan paikoitellen muistuttamaan kuin kehnoa sitcomia. Vain taustanauru puuttuu.

Cordelian näyttelijä Charisma Carpenter paljastuu muutoinkin lahjoiltaan ärsyttävän puutteelliseksi, sillä hänelle tuottaa vaikeuksia selvitä kunnialla kaikista vähänkin vaativammista kohtauksista. Etenkään uskottava itkeminen ei tunnu luonnistuvan ollenkaan.

Huumorin kannalta herkulliseksi reseptiksi sarja todistaa sentään jo Buffyssa useaan kertaan hyväksi havaitun jaksokonspetin, jossa arkipäiväiset asetelmat kääntyvät päälaelleen keskeisten hahmojen joutuessa jonkinlaisen loitsun, kirouksen tai muun yliluonnollisen sattumuksen uhreiksi. Ehdottomasti koko kauden hulvattomimmaksi episodiksi nousee tällaista farssilajia edustava Sense and Sensitivity, jossa Angelin ja kumppanit valtaa, kuten jakson nimestä päätellä saattaa, epätervettä herkkätunteisuutta aiheuttava lumous.

Angelin ensimmäinen kausi työstää myös teemojaan onnistuneesti episodiensa taustalla. Päähenkilökolmikon perustaman etsivätoimiston asiakkaat tuovat yleensä tarinaan mukaan aina uuden perspektiivin yksinäisyyteen ja erillisyteen. Esimerkiksi jaksossa Eternity naispuolinen elokuvatähti haluaa muuttua vampyyriksi säilyttääkseen ikuisesti nuoren ulkonäkönsä, sillä se on ainoa asia, josta yleisö on hänessä kiinnostunut. Angel puolestaan pyrkii sovittamaan sieluttomana Angeluksena harjoittamansa julmuudet auttamalla näitä ihmisiä. Muutkaan hahmot eivät ole täysin vapaita menneisyyden haamuiltansa.

Harmillisesti teemojen käsittely ei saa kuitenkaan tukea muulta kokonaisuudelta, sillä sarjan varsinaiset etsiväkuviot eivät herätä yhdentekevyydessään ja episodimaisuudessaan mitään tunteita. Käytännössä ainoat mukaansa tempaavat hetket koetaan Angelin takaumissa sekä muutamassa kauden loppupuolen jaksossa.

Jokseenkin hämmentävänä käänteenä keskeisistä henkilöistä Doyle päätetään tapattaa sarjasta pois yllättävästi jo ensimmäisen kauden puolivälissä. Vetona tämä on kieltämättä rohkea, mutta samalla myös kummastuttaa, miksi hahmo kirjoitetaan ulos tarinasta näin kiireisesti, elleivät syynä sitten olleet jotkin näyttelijään liitttyvät sarjan ulkopuoliset tekijät. Hänelle ehditään silti kirjoittaa ennen lähtöä jopa lyhykäinen kehityskaari liittyen hänen puolidemonisuuteensa, ihastumiseensa Cordeliaa kohtaan sekä ristiriitaiseen suhteeseen ex-vaimonsa kanssa. Itse kuolema toteutetaan tosin kaikkein haukotuttavimman kliseisellä sankariuhraustyylillä viimeistä suukkoa myöten.

Doylea paikkaamaan tuodaan – jälleen Buffyssa ensi kertaa esiintynyt – tohelo ja itseään kyvykkäämpää teeskentelevä "yksinäinen demoninmetsästäjä", Wesley. Buffyn kolmannella kaudella epäpätevänä vampyyrintappajan valvojana säheltäneeseen byrokraattiin saadaan syvyyttä miehen alkaessa tiedostaa oman kelvottomuutensa sekä kulissinsa valheellisuuden. Hahmona hän on persoonallisempi, hauskempi ja samaistuttavampi kuin Doyle, joten vaihtokauppaa ei muistele pahalla.

Kauden aikana nähdään myös vierailuja muilta Buffy-tuttavuuksilta. Spikelle omistettu jakso, In the Dark, on hahmon erinomaisuuteen nähden yllättävän laimea. Vaaleahiuksinen vampyyri esitetään siinä nimittäin vielä turhan yksinkertaisena hömelöpahiksena, kuten samaan aikaan televisiossa pyörineen Buffyn neljännen kauden alussa. Se kielii selvästi siitä, ettei käsikirjoittajilla ole ollut vielä ajatusta hänen kehityssuunnastaan.

Ensimmäinen jakso, jossa Buffy puolestaan itse piipahtaa spin-off-sarjan puolella, I Will Remember You, osoittautuu suorastaan hirveäksi. Se todistaa väkevästi, että Angelin ja vampyyrintappajaneitosen eksyessä samaan show'hun keskenään, kerrassaan mikään ei toimi. Draama on uskomattoman kankeaa, näyttelijöiden kemiat eivät pelaa yhteen ja jostain syystä teinin ja satoja vuosia vanhan torahampaan typerän suhteen kohdalla Whedonille tyypillinen itseironia hylätään kokonaan.

Sitä vastoin kaksi Faith-keskeistä jaksoa, Five by Five ja Sanctuary, jotka jatkavat Buffyn puolella irrallisen tuntuiseksi jäänyttä juonikaarta, paljastuvat koko kauden huippuhetkiksi. Ne ovat yhdessä ainoa vaihe, kun tarinassa saadaan aikaiseksi kunnollista vastakkainasettelua, jännitystä ja vaaran tuntua. Vaikka Faithin hahmokehitys eteneekin paikoittain hieman liian vauhdikkaasti ja kömpelösti, hänen kauttaan erillisyyden ja sovituksen teemoja käsitellään kaikkein vaikuttavimmin. Erityisen hienoa on se, miten Angelin ja Faithin välille onnistutaan vetämään hahmoina selkeät yhtäläisyysviivat sekä luomaan erityislaatuinen, kahdenkeskeinen ymmärryssuhde.

Sanctuaryssa myös ensimmäistä kertaa koskaan Buffyn ja Angelin välille saadaan muodostettua jopa kelvollista jännitettä heidän alkaessa tiedostaa perimmäisen yhteensopimattomuutensa. Kaikki, mitä loppujen kaivattiinkin, oli vain konflikti, joka kumpuaisi hahmojen omista persoonista eikä vain heidän rakkauttaan kampittavista olosuhteista!

Konflikteista puheenollen Angelin ensimmäisen kauden suuremmaksi ongelmaksi kohoaa se, ettei se kykene saamaan keskeisitä hahmoistaan paljoa irti, sillä varsinaiset ristiriidat heidän välillään puuttuvat. Vahvempaa jännitettä luotiin jo Buffyn toisella kaudella esimerkiksi Willow'n, Xanderin ja Cordelian välisessä kolmiodraamassa sekä pakkaa sekoittaneessa Angelus-kuviossa. Wolfram & Hart -lakifirman ympärillä tuskaisen hitaasti jahkaileva taustajuoni ei vastaavaan pysty, eikä pelastusta tarjoa myöskään Kate-poliisittaren ja Angelin välinen angsti. Katestä tosin saadaan ensimmäisen kauden aikana luotua kaikessa maanläheisyydessään kiinnostava hahmo verrattuna Buffyversen tavanomaisesti varsin liioitelluihin ja karikatyyrimäisiin tapauksiin.

Kauden lopetus ei myöskään vakuuta. Kaikki juonilangat jätetään levälleen lojumaan eikä hyvältä vaikuttanutta Lindsay-kuviota, joka tuo keskeisiin teemoihin kekseliään ja yllättävän näkökulman pahisten puolelta aitaa, ennätetä viedä minkäänlaiseen päätökseen. Viimeisessä episodissa mukaan tuotu typerähkö ennustus, jonka itse ehdin tulkita enteilevän nerokkaasti jopa Buffyn finaalijakson tapahtumia, paljastuu sekin vain yhdeksi kliseiseksi profetiaksi muiden joukossa. Tämä siis olettaen, ettei hahmojen lopullinen tulkinta siitä sittenkin ole väärä.

Vaikkei Angelin ensimmäinen kausi vajoa edes karmeimmissa episodeissaan Buffyn alkutaipaleen pahimpien notkahdusten tasolle, sen kirkkain kärkikään ei vastaavasti ponnista perusjaksojen yläpuolelle. Yhä Buffyn toista kautta esimerkkinä käyttäen Passionin ja Bewitched, Bothered and Bewilderedin kaltaiset muistettavat hetket jäävät puuttumaan. Silti Angelin aloitus on ehdottomasti vakuuttavampi kuin emosarjansa kolmetoista ensimmäistä kalkkunantuoksuista jaksoa.

Lupausta Angelista ehdottomasti löytyykin, sillä päähenkilöstä ei muodostu sellainen riippakivi tarinankerronnalle kuin alun perin pelkäsin. Mikään ei estäkään sarjaa kasvamaan asettamistaan lähtökohdista samankokoisiin saappaisiin, jotka Buffy kykeni parhaimmillaan täyttämään. Suurimmaksi huolenaiheeksi jää, pystyykö sarja petraamaan hahmojensa kehityksessä sekä heidän välisessä draamassaan siten, että show'sta muodostuu omien henkilöidensä kannattelema kokonaisuus eikä vain Buffyn kakkoskastilaisten vilttiketju.

Eräs yksityiskohta myös häiritsee minua suunnattomasti: typeriä mukaviileitä leikkauksia, joissa jakson aiempia kohtauksia kelataan läpi väläyksin, ajetaan vahvasti sarjan tavaramerkiksi. Toivottavasti ne ymmärretään hylätä show'n myöhemmillä kausilla.