Netflix pyrkii toden teolla ajamaan viihteentarjoajana ohi vanhanaikaisista televisiokanavista. Yhtiön suunnitelmana on tuottaa omia laatusarjojaan, jotka saapuvat katsottavaksi ainoastaan palvelun tilaajille. Hankkeen ensimmäisen hedelmän, House of Cardsin, nähtyäni voinkin kuulla jo kuolonkellojen kumisevan perinteiselle tv-lähetysmallille: sen lisäksi, että show'n ensimmäisen tuotantokauden kaikki 13 jaksoa tarjotaan tilaajille kertarysäyksellä vapaaseen tahtiin katsottavaksi, kyseessä on erittäin laadukas poliittinen draama.
House of Cards maksoi Netflixille 100 miljoonaa dollaria kahdelta ensimmäiseltä kaudeltaan, ja se myös paistaa sarjan nimekkäästä tekijäkaartista. Kaksi ensimmäistä jaksoa on ohjannut muuan David Fincher, joka häärii myös show'n tuottajan pallilla, kun taas parista myöhemmästä episodista vastaa puolestaan Joel Schumacher.
Korttitalon jykevimpänä tukipilarina patsastelee Kevin Spacey, joka esittää pääosaa niljakkaana kongressiedustaja Frank Underwoodina. Hänen ohellaan näyttelijäosastoa täydentävät muun muassa Forrest Gumpista ja The Girl with the Dragon Tattoosta tuttu Robin Wright Underwoodin hyisenä vaimona sekä 127 Hoursissa ja Brokeback Mountainissa esiintynyt Kate Mara nuorena, sielunsa paholaiselle myyvänä journalistina.
Oleellinen osa sarjan viehätyksestä perustuu Spaceyn rajattomalle karismalle. Mies kylläkin näyttelee roolissa lähinnä itseään, mutta mikäs siinä, sillä hän tekee sen julmetun hyvin. Hänen silkinpehmeä, tislattua auktoriteettia tihkuva puheäänensä sopii täydellisesti kierolle, sydämettömälle Underwoodille, kun sitä vieläpä terästetään vokaaleja venyttävällä eteläisellä aksentilla. Välillä tosin sarjan mehustelu Spaceyn vetovoimalla saa tahattoman koomisia piirteitä, sillä mahtipontisesti kovisteleva kongressiedustaja muistuttaa hetkittäin enemmän superpahista kuin silkkaa häikäilemätöntä politiikkoa.
Kauden alkupuolen jaksoissa dialogi kompuroikin vielä hiukan show'n hakiessa uomiaan. Hahmoista yritetään nimittäin maalata väkinäisesti älykkään ja viileän oloisia heidän laukoessa ilmoille teennäisiä ja mukafiksuja vuorosanoja, kuten:
- Rauta on tulessa.
- Hienoa. Pidän raudoista mutta rakastan tulta.
Sivuhenkilöiden luonteenpiirteet tuntuvat myös ensimmäisissä episodeissa ärsyttävän yksioikoisilta ja kuluneilta. Erilaisia perustyyppejä ovat muun muassa ylenkatsottu mutta nokkela nuori nainen, jääkylmä epäinhimillinen esimies sekä edesvastuuton mokaileva luuseri. Kaikeksi onneksi jokainen heistä saa sarjan edetessä persoonana lisää syvyyttä. Myös dialogi löytää lopulta tasapainon ja lakkaa yliyrittämästä.
Asetelmiltaan House of Cards muistuttaa kuin Game of Thronesia meidän maailmaamme ja aikaamme siirrettynä: vallanpitäjät sekä silmäätekevät taistelevat kruunusta, ja tavallinen kansa kärsii koitoksen seurauksena. Pohjimmiltaan mielenkiintoisinta on kuitenkin, millaisen suhteen show luo päähahmonsa ja yleisönsä välille. Frank nimittäin osoittautuu hyödyttömyyttä sietämättömäksi, nihilistiseksi egoistiksi ja jopa Tony Sopranon veroiseksi narsistiksi, jota katsoja silti väistämättä kannustaa.
Siksi myös Spaceyn neljättä seinää rikkovat monologit kameralle ovat tyylikeinon ummehtuneisuudesta huolimatta perusteltuja. Niiden seurauksena hahmon pyrkimykset tuntuvat välittömästi henkilökohtaisemmilta.
Useat sarjan kohtaukset korostavat sitä, miten Underwood halveksii heikkoutta ja saamattomuutta. Erään jakson lopussa hän esimerkiksi toteaa säälimättömästi kadulla huutavalle kodittomalle: "Kukaan ei kuule sinua. Kukaan ei välitä sinusta. Tämä ei johda mihinkään." Kongressiedustaja onkin äärimmäinen individualisti ja pitää elämää eräänlaisena yksilöiden välisenä armottomana kamppailuna, jossa vain vahvimmat pärjäävät.
Siitä huolimatta Underwood osaa esittää valloittavaa ulospäin, ja hänen älykkyytensä, röyhkeytensä sekä karismansa vangitsevuus ulottuu myös kotisohvalle asti. Tosimaailmasta hän tuo mieleen Silvio Berlusconin, joka kaikesta korruptoituneisuudestaan ja lipevyydestään huolimatta vetoaa kansaan.Kannattamalla häntä ihmiset tuntevat pääsevänsä osaksi hänen menestyksestään.
Tämä ristiriita Underwoodin hahmossa antaa sarjassa eniten pohdinnan aihetta. Vaikka häntä kuuluisi pitää täysin inhottavana ja vastenmielisenä ihmisenä, kenties osaksi tiedämme tai pelkäämme, että hänen yksilöä ihannoivassa, armottomassa todellisuuskuvassaan on jotain perää, ja siten toivomme hänen voittoaan.
Underwood ei tavoittele valtaa myöskään pelkästään vallan itsensä vuoksi. Sen sijaan se on hänelle perintö, jonka hän aikoo jättää itsestään historiankirjoihin geenien eteenpäin siirtämisen sijaan. Tälläkin tapaa hänen kamppailunsa korkeamman poliittisen aseman eteen vertautuu luonnonvalintaan.
Millaisen testamentin jätämme itsestämme myöhemmille sukupolville on myös keskeinen kysymys muiden hahmojen ajatuksissa. Frankin vaimo, Claire, ymmärtää esimerkiksi kauden loppupuolella haluavansa sittenkin lapsia. Hahmona hän kehittää ylipäänsä tarinan edetessä omatuntoaan sen suhteen, miten hänen ratkaisunsa vaikuttavat toisiin ihmisiin. Kongressiedustaja Peter Russolle puolestaan tärkeäksi seikaksi muodostuu, että hän saisi vaikutusvallallaan mahdollisimman paljon hyvää aikaan yhteiskunnalle nyt ja tulevaisuudessa.
Kahdeksannessa jaksossa, joka kaivautuu syvemmälle Frankin menneisyyteen, koko henkilökohtaisen perinnön merkitys jää väliaikaisesti varjoon. Muistellessaan college-vuosiaan vanhojen kadettitoveriensa kesken, joista yhteen hänellä vihjataan olleen seksuaalinen suhde, paatunut poliitikko ymmärtää hetkellisesti, että harmonia muiden ihmisten kanssa on valtaa korvaamattomampaa. Kyseinen episodi on myös kauden ainoa, jossa päähenkilö paljastaa muille hahmoille vilpittömät tunteensa ilman tarvetta kyynisille kameralle suunnatuille kommenteille. Jakso antanee osviittaa, mitkä puolet elämästään hän on vuosien saatossa tukahduttanut ja unohtanut.
House of Cardsin suurin viehätys piilee Spaceyn lisäksi sen terävästi kirjoitetussa sekä mainiosti ohjatussa ja rytmitetyssä poliittisessa juonittelussa. Underwoodin vehkeillessä vastustajiaan kumoon sekä selvitessä erilaisista haasteista teräväkatseisen pelisilmänsä ansiosta sarja koukuttaa tehokkaasti. Kiittämisen aihetta antaa lisäksi säveltäjä Jeff Bealin luoma suorastaan hypnoottinen äänimaailma, joka virittää täydellisesti show'n tunnelmaan alkuteksteistä lähtien.
Hieman käsikirjoituksen jännitettä latistaa tosin se, ettei Underwoodin onnistuminen kulloisissakin tavoitteissaan ole kertaakaan epäselvää esteistä huolimatta. Vasta kauden loppupuolella korttitalo alkaa osoittaa huojumisen merkkejä. Muutamaan otteeseen tarinan uskottavuus myös rakoilee: se, että Frank saa lopulta ajettua presidentin koulutuslain lävitse huijaamalla opettajien ammattiliiton lobbarin täräyttämään häntä kuonoon, tuntuu esimerkiksi melko kaukaa haetulta.
House of Cardsille on yhteistä Fincherin ohjaaman The Social Network -elokuvan kanssa se, että se alleviivaa tietotekniikan merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Eräs kauden mehukkaimmista hetkistä syntyy, kun Underwood osoittaa haavoittuvaisuutensa häviämällä surkeasti televisioväittelyn, minkä jälkeen Youtubeen leviää välittömästi pilavideoita hänen kehnosta sanailustaan. Sarjassa korostetaan myös useaan otteeseen Internet-uutisoinnin ja blogien suhdetta sanomalehtiin sekä sitä, miten digitaalinen tiedonvälitys on ajamassa ohi perinteisestä – mikä on ovelalla tavalla ironista ottaen huomioon, että show'n jakelukanavan.
Ihan kaikki tietotekniikan saama huomio ei tosin lämmitä mieltä, sillä tuotesijoittelu äityy välillä häiritsevän päällekäyväksi. Kun Underwoodi alkaa yhtäkkiä selostaa Russolle PSVitan hienouksista, joutuu päätä raapimaan tovin epäuskoisena. Applen tuotteiden vilahteluja kohtausten taustalla ei voi olla myöskään panematta merkille. Kotonaan Frank tahkoo puolestaan useaan otteeseen räiskintäpelejä PS3:lla, eikä Spacey valitettavasti kuulu niihin näyttelijöihin, joilla olisi järin vahvaa aavistusta siitä, miltä pelaamisen tulisi näyttää.
Jatkuvajuonisissa televisiosarjoissa ensimmäinen tuotantokausi kuluu yleensä hahmojen ja asetelmien esittelyyn sekä oikean suunnan löytämiseen. Siihen suhteutettuna House of Cards antaa erittäin vahvan lupauksen tulevasta, sillä jo sen debyytti tarjoaa täyttä asiaa. En maltakaan odottaa, että pääsen ahmimaan jaksoja jälleen putkeen, kun toinen kausi ilmaantuu tulevaisuudessa Netflixiin. Luotan siihen, että Frankin suunnitelmiin saadaan jatkossa entistä enemmän kiinnostavia mutkia ja vastoinkäymisiä, sillä viimeinen episodi jättää juonilangat varsin jännittäviin asemiin.
Kommentit
Lähetä kommentti