Liikkuva linna

Ylistetty Henkien kätkemä nousi kirjoissani heti ensikatsomisella erääksi parhaista näkemistäni animaatio- ja koko perheen elokuvista. Siksipä odotin paljon myös toiselta ohjaajamaestro Hayao Miyazakin teokselta, niin ikään arvostusta niittäneeltä, Liikkuvalta linnalta. En joutunutkaan pettymään, sillä vuonna 2004 ilmestynyt Studio Ghiblin filmi tarjoaa Henkien kätkemän tavoin upean visuaalisuuden lisäksi hienovaraista, yleisöä aliarvioimatonta tarinankerrontaa.

Animaation ulkoisesta komeudesta Liikkuvaa linnaa ei voikaan tarpeeksi kehua. Hurmaavan detaljirikas piirrosjälki herättää elokuvan steampunk-henkisen maailman tosissaan eloon, ja Henkien kätkemän tavoin leffa antaa mielikuvituksen laukata vapaana. Useammin kuin kerran filmi heittääkin eteen sen verran henkeäsalpaavia näkymiä, että käsi alkaa kiireesti hamuilla kaukosäätämisestä pause-nappulaa. Suitsutusta ansaitsee osakseen myös mainiosti käytetty CGI, joka sulautuu saumattomasti yhteen piirretyn materiaalin kanssa, kuten elokuvan otsikon linnan tapauksessa. Sivuhuomiona leffaa televisiosta katsoessa kannattaa kääntää mahdollinen motionflow-asetus tappiin, jolloin animaation alhaisen ruudunpäivityksen aiheuttama nykivyys katoaa, ja lopputuloksesta muodostuu entistäkin säväyttävämpi.

Liikkuvan linnan erääksi vahvoista puolista nousevat sen sympaattiset hahmot. Erityisesti sivuosista painuvat mieleen lämminhenkisessä humoristisuudessaan muun muassa elokuvan päähenkilön, nuoren Sophie-tytön, ylle kirouksen langettava Turhatar-noita sekä linnan takassa asustava tulidemoni Calcifer. Miyazakin filmeille tyypilliseen tapaan jaottelua hyviksiin ja pahiksiin ei myöskään tunneta, mikä on aina yhtä valloittavaa.

Leffa käsittelee vanhaksi mummoksi lumotun Sophien kehitystä ihailtavan alleviivaamattomasti mutta samalla puhuttelevasti. Hänen pohjimmainen epävarmuutensa sekä alistuneisuutensa seinäruusun osaan tuodaan ilmi tarinan aikana pienten yksityiskohtien kautta samoin kuin se, miten hän vanhuksen roolissa uskaltaa esiintyä paljon luontevammin omana itsenään kuin tavallisessa kehossaan. Ulkomuodon vaihtelua käytetäänkin nerokkaasti kuvaamaan hahmon sisäisiä tunnetiloja: eräässä elokuvan koskettavimmista kohtauksista Sophien lumous alkaa hetkeksi hellittää hänen varmuutensa kasvaessa rakastamansa miehen seurassa, kunnes tytön itseään vähättelevä puoli nousee jälleen pintaan kuihduttaen hänet takaisin raihnaiseksi mummoksi.

Kantaviksi teemoiksi Liikkuvassa linnassa kohoavatkin turhamaisuus ja pinnallisuus. Esimerkiksi Sophien suurimmiksi heikkouksiksi, jotka hänen täytyy tarinan aikana kohdata, muodostuvat hänen tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä sekä aiheeton vaatimattomuutensa. Hänet vanhukseksi kiroavaa Turhatarta motivoivat puolestaan ylpeys sekä mustasukkaisuus liikkuvan linnan omistajaa, velho Haurua kohtaan, jonka huomion Sophie onnistuu varastamaan. Edes Hauru itse ei ole pinnallisia paheita vailla: hurmurimaagi paljastuu näet pohjimmiltaan epävarmaksi pelkuriksi, joka saa karmean kohtauksen jo pelkästä hiustensa värjäämisestä.

Turhamaisuus näyttelee lisäksi keskeistä osaa kahden valtakunnan välisessä konfliktissa, jonka ympärille kertomus kietoutuu ja joka samalla kritisoi elokuvan ilmestymisen aikaan meneillään ollutta Irakin sotaa. Sophien maan kuningas, josta näemme lyhyen vilauksen, suhtautuukin sotaleikkeihinsä makaaberilla pikkulapsen kaltaisella innostuneisuudella välittämättä lainkaan alamaistensa hyvinvoinnista.

Loppujen lopuksi elokuva opettaa, että turhamaisuuteen sortuminen estää tarkastelemasta asioita pintaa syvemmältä ja näkemästä niitä oikeassa valossa. Leffan tarinassa juuri mikään ei loppujen lopuksi olekaan sitä, miltä päällisin puolin näyttää. Ilmiselvimpänä esimerkkinä Sophien iäkkään ulkokuoren alla piilee oikeasti nuori tyttö, mutta hänen lisäkseen muun muassa Calcifer, joka aluksi vaikuttaa vain puhuvalta tulenliekiltä, onkin voima, joka vastaa koko Haurun linnan liikuttamisesta. Hauru itse kätkee vastaavasti säteilevän ulkokuorensa alle oman synkän, demonisen puolensa.

Itse linnakaan ei näyttäydy ulospäin vain linnana vaan naamioituu eri kaupunkeihin velhojen taloiksi, joissa vieraita vastaanottaa pikkupoika Markl vanhan tietäjän asussa. Turhattaren kantotuoli puolestaan antaa noidan koosta paljon todellisuutta pienemmän kuvan, kun taas menettäessään taikavoimansa hän paljastuu perimmiltään vielä Sophietakin vanhemmaksi ja kurttuisemmaksi mummeliksi. Jopa hyppivä variksenpelätin, johon Sophie törmää, osoittautuu lopulta lumotuksi prinssiksi, jonka väärin tulkitusta katoamisesta koko valtakuntia ravisteleva päätön sota on saanut alkunsa.

Jos jokin seikka Liikkuvaa linnaa kuitenkin vaivaa, se on Sophien ja Haurun välinen alikehitetty rakkaussuhde. Elokuva antaa kyllä sinänsä syitä siihen, miksi hahmojen voi uskoa lämpenevän toisilleen: Hauru näkee Sophien lumotun ulkomuodon läpi ja inspiroituu tämän rohkeudesta sekä päättäväisyydestä siinä, missä Sophie vakuuttuu Haurun pohjimmaisesta hyvyydestä ja hänen pasifistisista tarkoitusperistään - unohtamatta tietenkään sitä, miten velho pelastaa hänet filmin alussa lähenteleviltä sotilailta. Kaiken kaikkiaan parilla ei silti ole leffan aikana edes järin paljon keskenäistä kanssakäymistä, joten heidän tosirakkautensa nostaminen keskeiseksi juonielementiksi jo varsin varhaisessa vaiheessa tarinaa tuntuu yliampuvalta.

Koko perheen animaatioksi Liikkuva linna ei liiemmin juontaan selittele, sillä jopa aikuiselle tuottaa välillä vaikeuksia pysyä kärryillä kaikkien kertomuksen yksityiskohtien kanssa. Tätä leffan luottamusta katsojansa hoksottimiin ja keskittymiskykyyn ei voikaan olla arvostamatta, mutta loppupuolellaan filmillä tuntuu tulevan hieman liiankin hoppu tapahtumiensa parissa. Tarinan keskeiset konfliktit ovat näet vähällä hukkua kaiken muun melskeen joukkoon, minkä lisäksi Sophien matkaa Howlin menneisyyteen olisi pitänyt pohjustaa paremmin kuin asettamalla koko käännettä pelkän kerronnallisesti ylen kätevän, kaikkivoivan taikasormuksen varaan.

Köykäisestä rakkauskuviosta ja loppumetrien hätäisyydestä huolimatta Liikkuva linna edustaa kuitenkin animaatioiden terävintä kärkeä. Aivan Henkien kätkemän tasoiseksi kokemukseksi leffa ei yllä, muttei se myöskään jää paljoa edeltäjästään jälkeen. Miyazaki muistuttaa nimittäin jälleen kerran, ettei lapsille sopivan viihteen tarvitse alentua lässyttämiseen ja mustavalkoisuuksiin, vaan se voi sisältää aivan yhtä kypsää kerrontaa kuin mikä tahansa aikuisille suunnattu tuotos. Sanan "lastenleffa" käyttäminen näiden kahden elokuvan yhteydessä tuntuisikin siten suoranaiselta vähättelyltä.