Ylistetty Henkien kätkemä nousi kirjoissani heti ensikatsomalla erääksi parhaista näkemistäni animaatioelokuvista. Siksipä odotin paljon myös toiselta ohjaajamaestro Hayao Miyazakin teokselta, niin ikään arvostusta niittäneeltä, Liikkuvalta linnalta. En joutunut pettymään, sillä vuonna 2004 ilmestynyt Studio Ghiblin filmi tarjoaa Henkien kätkemän tavoin upean visuaalisuuden lisäksi vetävää, hienovaraista tarinankerrontaa.
Liikkuvaa linnaa ei voi kehua tarpeeksi animaation komeudesta. Hurmaavan detaljirikas piirrosjälki herättää elokuvan steampunk-henkisen maailman eloon, ja Henkien kätkemän tavoin leffa antaa mielikuvituksen laukata vapaana. Useammin kuin kerran filmi heittääkin eteen sen verran henkeäsalpaavia näkymiä, että käsi alkaa hamuilla kaukosäätämisestä pause-nappulaa. Suitsutusta ansaitsee osakseen myös mainiosti käytetty CGI, joka sulautuu saumattomasti yhteen piirretyn materiaalin kanssa, kuten elokuvan otsikon linnan tapauksessa
Elokuvan vahvuudeksi nousevat sen sympaattiset sivuhahmot. Lämminhenkisessä humoristisuudessaan mieleen painuvat muun muassa sen päähenkilön, nuoren Sophie-tytön, ylle kirouksen langettava Turhatar-noita sekä linnan takassa asustava tulidemoni Calcifer. Miyazakin filmeille tyypilliseen tapaan jaottelua hyviksiin ja pahiksiin ei myöskään tunneta.
Leffa käsittelee vanhaksi mummoksi lumotun Sophien kehitystä ihailtavan alleviivaamattomasti mutta samalla puhuttelevasti. Hänen pohjimmainen epävarmuutensa sekä alistuneisuutensa seinäruusun osaan tuodaan ilmi tarinan aikana pienten yksityiskohtien kautta samoin kuin se, miten hän vanhuksen roolissa uskaltaa esiintyä paljon luontevammin omana itsenään kuin tavallisessa kehossaan.
Ulkomuodon vaihtelua käytetäänkin kuvaamaan hahmon sisäisiä tunnetiloja. Eräässä elokuvan koskettavimmista kohtauksista Sophien lumous alkaa hetkeksi hellittää hänen varmuutensa kasvaessa rakastamansa miehen seurassa. Lopulta tytön itseään vähättelevä puoli nousee kuitenkin jälleen pintaan kuihduttaen hänet takaisin raihnaiseksi mummoksi.
Kantaviksi teemoiksi Liikkuvassa linnassa kohoavat turhamaisuus ja pinnallisuus. Esimerkiksi Sophieta määrittävät hänen tyytymättömyytensä omaan ulkonäköönsä sekä aiheeton vaatimattomuutensa. Hänet vanhukseksi kiroavaa Turhatarta motivoivat puolestaan ylpeys sekä mustasukkaisuus liikkuvan linnan omistajaa, velho Howlia kohtaan, jonka huomion Sophie onnistuu varastamaan. Edes Howl itse ei ole pinnallisia paheita vailla: hurmurimaagi paljastuu näet pohjimmiltaan epävarmaksi pelkuriksi, joka saa karmean kohtauksen jo pelkästä hiustensa värjäämisestä.
Turhamaisuus näyttelee keskeistä osaa myös kahden valtakunnan välisessä konfliktissa, jonka ympärille kertomus kietoutuu ja joka samalla kritisoi elokuvan ilmestymisen aikaan meneillään ollutta Irakin sotaa. Sophien maan kuningas, josta näemme lyhyen vilauksen, suhtautuu sotaleikkeihinsä makaaberilla pikkulapsen kaltaisella innostuneisuudella välittämättä lainkaan alamaistensa hyvinvoinnista.
Liikkuva linna opettaa, että todellinen sisäinen olemus ei riipu ulkoisesta loistosta tai vallasta. Siksi leffassa juuri mikään ei ole sitä, miltä päällisin puolin näyttää. Calcifer, joka aluksi vaikuttaa vain puhuvalta tulenliekiltä, onkin voima, joka liikuttaa koko Howlin linnaa. Howl taas kätkee säteilevän ulkokuorensa alle oman synkän, demonisen puolensa. Itse linna myös naamioituu eri kaupunkeihin velhon taloksi, jossa vieraita vastaanottaa pikkupoika Markl vanhan tietäjän asussa. Turhattaren kantotuoli antaa puolestaan noidan koosta paljon todellisuutta pienemmän kuvan, kun taas menettäessään taikavoimansa hän paljastuu vielä Sophietakin vanhemmaksi ja kurttuisemmaksi mummeliksi. Jopa hyppivä variksenpelätin, johon Sophie törmää, paljastuu lumotuksi prinssiksi, jonka katoamisesta koko valtakuntia ravisteleva sota on saanut alkunsa.
Jos jokin Miyazakin elokuvaa kuitenkin vaivaa, se on Sophien ja Howlin välinen alikehitetty rakkaussuhde. Filmi antaa sinänsä syitä siihen, miksi hahmojen voi uskoa lämpenevän toisilleen: Howl näkee Sophien lumotun ulkomuodon läpi ja inspiroituu tämän rohkeudesta sekä päättäväisyydestä siinä, missä Sophie vakuuttuu Howlin pohjimmaisesta hyvyydestä ja hänen pasifistisista tarkoitusperistään. Parilla ei silti ole leffan aikana edes mainittavasti kanssakäymistä, joten heidän tosirakkautensa tuntuu pakotetulta.
Koko perheen animaatioksi Liikkuva linna ei liiemmin juontaan selittele, sillä jopa aikuiselle tuottaa välillä vaikeuksia pysyä kärryillä kaikkien kertomuksen yksityiskohtien kanssa. Elokuvan luottamus katsojansa hoksottimiin ja keskittymiskykyyn on arvostettavaa, mutta loppupuolellaan filmillä tuntuu tulevan hoppu tapahtumiensa parissa. Tarinan keskeiset konfliktit ovat näet vähällä hukkua kaiken muun melskeen joukkoon. Lisäksi taikasormus, joka lähettää Sophien Howlin menneisyyteen, muistuttaa ratkaisuna deus ex machinaa.
Köykäisestä rakkauskuviosta ja loppumetrien hätäisyydestä huolimatta Liikkuva linna edustaa kuitenkin animaatioiden terävintä kärkeä. Aivan Henkien kätkemän tasoiseksi kokemukseksi se ei yllä, muttei filmi myöskään jää paljoa studion edeltäjästä jälkeen. Miyazaki osoittaa jälleen, ettei kaikenikäisille sopivan viihteen tarvitse aliarvioida yleisöään.
Kommentit
Lähetä kommentti