8½

Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista eurooppalaisista filmeistä, Federico Fellinin 8½, on metaelokuvaa aidoimmillaan. Italialaisen ohjaajamestarin henkilökohtaisin hengentuotos kertoo nimittäin elokuvaohjaajasta, joka painiskelee uusimman leffansa luomisprosessin parissa. Teos saakin nimensä siitä, että ennen sitä Fellini oli ohjannut kuusi kokopitkää itsenäisesti, yhden yhteistyönä ja lisäksi kaksi lyhytfilmiä: siis yhteensä seitsemän ja puoli. 8½ ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole elokuva niinkään elokuvan tekemisestä kuin artistisesta blokista sekä taiteilijan turhautumisesta ilmaisunsa rajallisuuteen.

8½ alkaa mieleenpainuvasti. Ensimmäisessä kohtauksessa Marcello Mastroiannin esittämä päähenkilö, Guido Anselmi, on tukehtua autoonsa keskellä liikenneruuhkaa kanssamatkustajien tuijottaessa hänen ahdinkoaan välinpitämättömästi vaimean rummutuksen säestämänä. Selviydyttyään pinteestä Guido lähtee leijailemaan korkealle taivaalle, josta hänet kuitenkin lassotaan ennen pitkää alas. Kyseessä on tietysti pelkkä uni, mutta sen yksinkertainen symboliikka paljastaa kaiken tarpeellisen hahmon vallitsevasta mielentilasta.

Elokuvassa keskeiseen osaan kohoavatkin Guidon unet, muistot sekä fantasiat, joihin leffa lipuu kerta toisensa jälkeen saumattomasti ja varoittamatta. Niiden myötä se uppoaa täysin päähenkilönsä sielunelämään.

Loput filmistä koostuu puolestaan ohjaajan sekä eri henkilöiden – näyttelijöiden, tuotantotiimin jäsenien, rakastajattaren, vaimon – välisistä kohtauksista, joissa Guidon eristyneisyyden ja irrallisuuden tuntemukset korostuvat. Kamera harhailee usein tarkoituksellisesti ympäriinsä mihinkään keskittymättömän oloisena, kun päähahmo tuskailee luovan kriisinsä parissa muiden latoessa jatkuvasti erilaisia odotuksia hänen niskaansa ja lisätessä hänen stressiään. Mastroianni vangitsee taitavasti tämän hiljaisen turhautuneisuuden ja väsymyksen ja suoriutuu passiivisesta roolistaan persoonallisella vähäeleisyydellä.

Guidon dilemma tiivistyy elokuvassa siihen, että kaikki hänen filminsä ovat lopulta vain läjä suodatettuja havaintoja ja kokemuksia hänen omasta elämästään vailla kuitenkaan hänen kaipaamaansa rehellisyyttä. Kun poiminnat päänsisäisestä maailmasta muovataan jäsennellyksi, käsikirjoituksen mukaan eteneväksi kokonaisuudeksi eikä jäljelle jää mitään niin sanotusti turhaa, muuttuu lopputulos valheeksi. Toisin kuin elokuvat, ihmisen henkilökohtaiset kokemukset eivät nimittäin kietoudu todellisuudessa minkään selkeän narratiivin ympärille tai muodosta yhtenäistä kerronnallista rakennetta.

Ohjaaja haluaisikin kuvata kaiken sen, mikä hänelle itselleen on elämässään merkittävää sellaisena kuin hän sen näkee, mutta masentuu epäonnistuessaan. Kuten hän itse toteaa ristiriidastaan: "Jollei voi saada kaikkea, mikään ei ole täydellistä."

Päähenkilö kärsii myös toisesta ongelmasta, joka heijastuu vahvimmin suhteessa hänen vaimoonsa. Hän ei nimittäin koe kykenevänsä osoittamaan rakkautta siten kuin haluaisi eikä kykene löytämään siihen oikeita sanoja niin tosielämässä kuin elokuvissaankaan. Valtaosa Guidon muisteluista ja kuvitelmista nivoutuu tähän teemaan aina hänen lapsena koulussa ansaitsemasta häpeärangaistuksestaan hulvattomaan haaremikohtaukseen, jossa hänen elämänsä naiset nousevat kapinaan ruoskalla huitovaa casanovaa vastaan.

Ohjaajan kriitikkoystävä utelee häneltä: "Miksi parsia yhteen riekaleita elämästäsi – epämääräiset muistot, kasvot – ihmiset, joita et koskaan osannut rakastaa?" Guidolle tämä rakkauden puute, jota hän ei itse edes täysin ymmärrä, on kuitenkin motivaatio tehdä juuri sellainen elokuva kuin hän tahtoo.

Fantasiaosiot antavat katsojalle ymmärryksen siitä teoksesta, jollaisen päähenkilö on mielessään visioinut. Loppujen lopuksi leffaa ei kuitenkaan päätetä tarinassa tehdä. Sen sijaan itse 8½ käsittelee kaikkea sitä, jonka Guido olisi halunnut omalla elokuvallaan ilmaista.

Loppupuolella filmiä kriitikko moittii ohjaajatoveriaan: "Ja sinulla olisi oikeasti otsaa jättää jälkeesi kokonainen elokuva, kuin rampa, joka jättää peräänsä vinon jalanjälkensä." Hahmon puhuessa leikataan kuitenkin kaikkiin Guidon mielikuvissa nähtyihin henkilöihin hymyilemässä kohti kameraa. Näin Fellini tekee selväksi, että hänen mielestään juuri näillä leffan aikana nähdyillä ihmisillä, muistoilla ja tapahtumilla nimenomaan on merkitystä, sillä niillä on merkitystä ohjaajalle itselleen.

Kaikista näistä tulkinnoista huolimatta 8½ herättää kuitenkin omalla kohdallani samanlaista skeptisyyttä kuin Andrei Tarkovskin Stalker. Elokuva saa näet pohtimaan, esittääkö se fiksumpaa kuin onkaan. Kenties kyseessä on pohjimmiltaan vain itseriittoinen pätkä siitä, ettei Fellini vain keksinyt kunnollista leffan aihetta.

Sekä Guidon hahmon että Fellinin pyrkimyksenä on henkilökohtainen filmi, joka kuvastaa todellisuutta heidän kokemallaan tavalla. Silti ilman minkäänlaista jäsentelyä tai rakennetta kasa kohtauksia yhden miehen elämästä ja mielikuvituksen syövereistä on muille ihmisille arvoltaan kyseenalainen.

Ei mikään toisaalta toki sano, että elokuvan pitäisi olla olemassa nimenomaan muita varten. Miksi siinä tapauksessa Fellini silti kokee tarpeelliseksi selitellä ikään kuin anteeksipyytelevästi päämääriään joka käänteessä? Mitä yleisölle jää käteen siitä, että Fellini tekee näennäisen pointittoman leffan, joka samalla purkaa auki juurta jaksain syitä omaan pointittomuuteensa?

Vaakakuppini kallistuu kuitenkin elokuvan puolelle. 8½ on nimittäin kaikin puolin ainutlaatuinen ja kiehtova katsomiskokemus. Siitä ei myöskään puutu hilpeää, päätöntä huumoria. Filmin metaluonteen mahdollistamille absurdiuksille, kuten täysin puun takaa yllättävälle tanssivalle matruusille tai hirttosolmuun päätyvälle nalkuttavalle kriitikolle, on vaikea olla hörähtelemättä.

Guidon tilanteeseen pystyy myös helposti samaistumaan. Kukapa ei olisi joskus paininut sen ongelman kanssa, ettei onnistu ilmaisemaan muille ymmärrettävästi tai kiinnostavasti jotain itselle hyvin tärkeä?

Vain muutama seikka 8½:ssa hiertää varsinaisesti vastaan. Elokuva tuntuu yli kaksituntisena pitkänpuoleiselta, sillä keskeinen idea olisi tullut ilmi vähemmälläkin määrällä Guidon unelmointia. Leffan aikakaudelle tyypillinen jälkidubbaus ei myöskään nostata hurraahuutoja. Sen lisäksi, että näyttelijöiden huulenliikkeet ovat usein rumasti epäsynkassa äänen kanssa, se tekee ajoittain tosissaan vaikeaksi saada selvää, kuka hahmo kulloinkin puhuu.

8½ kuuluu niihin elokuviin, joista ei voi muodostaa lopullista tuomiota ensimmäisen katsomiskerran jälkeen. Kypsyteltyäni leffaa ajatuksissani olen kuitenkin sitä mieltä, että se on hieno teos taiteen luomiseen liittyvistä ristiriidoista. Vaikka tämä itsereflektiivisyys karkottaa varmasti monet katsojat filmin parista, harvassa muussa leffassa käsitellään luomisen tuskaa yhtä perustavanlaatuisesti.