8½

Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista eurooppalaisista filmeistä, Federico Fellinin 8½, on metaelokuvaa aidoimmillaan. Italialaisen ohjaajamestarin henkilökohtaisin hengentuotos kertoo nimittäin elokuvaohjaajasta, joka painiskelee uusimman leffansa luomisprosessin parissa. Teos saakin nimensä siitä, että ennen sitä Fellini oli ohjannut kuusi kokopitkää itsenäisesti, yhden yhteistyönä ja lisäksi kaksi lyhytfilmiä: siis yhteensä seitsemän ja puoli. 8½ ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole elokuva niinkään elokuvan tekemisestä kuin artistisesta blokista sekä taiteilijan turhautumisesta ilmaisunsa rajallisuuteen.

8½ alkaa erinomaisen mieleenpainuvasti. Ensimmäisessä kohtauksessa Marcello Mastroiannin esittämä päähenkilö, Guido Anselmi, on tukehtua autoonsa keskellä liikenneruuhkaa kanssamatkustajien tuijottaessa hänen ahdinkoaan välinpitämättömästi vaimean rummutuksen säestämänä. Selviydyttyään pinteestään Guido lähtee leijailemaan korkealle taivaalle, josta hänen kuitenkin lassotaan ennen pitkää alas. Kyseessä on tietysti pelkkä uni, mutta sen yksinkertainen symboliikka paljastaa kaiken tarpeellisen hahmon vallitsevasta mielentilasta.

Elokuvassa keskeiseen osaan kohoavatkin Guidon unet, muistot sekä fantasiat, joihin leffa lipuu kerta toisensa jälkeen saumattomasti ja varoittamatta. Niiden ansiosta se onnistuu myös uppoutumaan päähenkilönsä sielunelämään jotakuinkin täydellisesti. Loput filmistä koostuu puolestaan ohjaajan ja eri henkilöiden - näyttelijöiden, tuotantotiimin jäsenien, rakastajattaren, vaimon - välisistä kohtauksista, joissa Guidon eristyneisyyden ja irrallisuuden tuntemukset korostuvat. Kamera harhaileekin usein tarkoituksellisesti ympäriinsä mihinkään keskittymättömän oloisena, kun päähahmo tuskailee luovan kriisinsä parissa muiden ihmisten latoessa jatkuvasti erilaisia odotuksia hänen niskaansa ja näin lisätessään hänen stressiään. Mastroianni myös vangitsee tämän hiljaisen turhautuneisuuden ja väsymyksen mainiosti suoriutuen passiivisesta roolistaan persoonallisella vähäeleisyydellä.

Guidoa vaivaava dilemma elokuvassa tiivistyy siihen, että kaikki, mitä hän filmeissään esittää, on lopulta vain läjä suodatettuja havaintoja ja tuntemuksia hänen omasta elämästään vailla kuitenkaan hänen kaipaamaansa rehellisyyttä. Kun nämä poiminnat hänen päänsisäisestä maailmastaan naamioidaankin jäsennellyn käsikirjoituksen mukaan eteneväksi kokonaisuudeksi, jonka jokainen elementti tukee sen narratiivia ja sanomaa, eikä jäljelle jää mitään niin sanotusti turhaa, muuttuu lopputulos valheeksi. Toisin kuin elokuvat, ihmisen henkilökohtaiset kokemukset eivät nimittäin todellisuudessa kietoudu minkään yksikäsitteisen sanoman ympärille tai muodosta yhtenäistä kerronnallista rakennetta. Ohjaaja haluaisikin kuvata suoraan kaiken sen, mikä hänelle itselleen on elämässään merkittävää sellaisena kuin hän sen näkee, mutta masentuu epäonnistuessaan. Kuten hän itse toteaa ristiriidastaan: "Jollei voi saada kaikkea, mikään ei ole täydellistä."

Päähenkilö kärsii myös toisesta ongelmasta, joka heijastuu vahvimmin suhteessa hänen vaimoonsa. Hän ei nimittäin koe osaavansa osoittaa rakkautta siten kuin haluaisi eikä kykene löytämään siihen oikeita sanoja niin tosielämässä kuin elokuvissaankaan. Valtaosa Guidon muisteluista ja kuvitelmista nivoutuukin tähän teemaan aina hänen lapsena koulussa ansaitsemasta häpeärangaistuksestaan hulvattomaan haaremikohtaukseen, jossa hänen elämänsä naiset nousevat häntä palvottuaan lopulta kapinaan ruoskalla huitovaa casanovaa vastaan. Ohjaajan kriitikkoystävä utelee häneltä: "Miksi parsia yhteen riekaleita elämästäsi - epämääräiset muistot, kasvot - ihmiset, joita et koskaan osannut rakastaa?" Guidolle tämä rakkauden puute, jota hän ei itse edes täysin ymmärrä, on kuitenkin juuri keskeinen motivaatio, minkä vuoksi hän tahtoo tehdä juuri sellaisen elokuvan kuin tahtoo.

Kaiken kaikkiaan fantasiaosiot antavatkin meille kuvan siitä filmistä, jollaisen päähenkilö on mielessään visioinut ja jonka kanssa hän sisäisesti kamppailee. Loppujen lopuksi leffaa ei kuitenkaan päätetä tarinassa tehdä, mutta sen sijaan itse 8½ käsittelee kaikkea sitä, jonka Guido olisi halunnut omalla elokuvallaan ilmaista.

Loppupuolella kriitikko moittii ohjaajatoveriaan: "Ja sinulla olisi oikeasti otsaa jättää jälkeesi kokonainen filmi, kuin rampa, joka jättää peräänsä vinon jalanjälkensä." Hahmon puhuessa elokuva leikkaa kuitenkin kaikkiin Guidon mielikuvissa nähtyihin henkilöihin hymyilemässä kohti kameraa. Näin Fellini tekee selväksi, että hänen mielestään juuri näillä leffan aikana näytetyillä ihmisillä ja tapahtumilla nimenomaan on merkitystä, sillä niillä on merkitystä ohjaajalle itselleen.

Kaikista tulkinnoistani huolimatta 8½ herättää omalla kohdallani kuitenkin samanlaisia epäilyksiä kuin Andrei Tarkovskin Stalker. Elokuva saa minut näet pohtimaan, esittääkö se fiksumpaa, kuin loppujen lopuksi onkaan, vai onko kyseessä pohjimmiltaankin vain itseriittoinen pätkä siitä, ettei ohjaaja sattunut vain keksinyt kunnollista leffan aihetta.

Käytännössä sekä Guidon hahmon että Fellinin pyrkimyksenä onkin henkilökohtainen filmi, joka kuvastaisi todellisuutta heidän kokemallaan tavalla sekä heille aidosti tärkeitä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Silti ilman minkäänlaista jäsentelyä tai rakennetta kasa kohtauksia yhden miehen elämästä ja mielikuvituksen syövereistä on muille ihmisille arvoltaan kyseenalainen. Ei mikään toisaalta toki sano, että elokuvan pitäisi olla olemassa nimenomaan muita varten, mutta miksi siinä tapauksessa Fellini kokee tarpeelliseksi selitellä ikään kuin anteeksipyytelevästi päämääriään joka käänteessä? Mitä meille jää käteen siitä, että Fellini tekee näennäisen pointittoman leffan, joka samalla purkaa auki juurta jaksain syitä omaan pointittomuuteensa?

Loppujen lopuksi vaakakuppini kallistuu kuitenkin elokuvan puolelle. Kaikesta mahdollisesta merkityksettömyydestään huolimatta 8½ on nimittäin ainutlaatuinen ja kiehtova katsomiskokemus. Siitä ei myöskään puutu hilpeää, päätöntä huumoria, sillä sellaisille filmin metaluonteen mahdollistamille absurdiuksille, kuten täysin puun takaa yllättävälle tanssivalle matruusille tai hirttosolmuun päätyvälle nalkuttavalle kriitikolle onkin vaikea olla hörähtelemättä.

Mutta mikä tärkeintä, leffa tosiasiassa jättää myös käteen jotain pintaa syvempää. Guidon tilanteeseen pystyy nimittäin helposti samaistumaan, sillä käytännössähän jokainen taiteellista työtä ja ilmaisua harjoittava pyrkii kertomaan muille nimenomaan jotain itsestään ja siitä, mikä on itselle tärkeätä. Taiteilijan haaste piileekin siis siinä, miten välittää kaikki, mitä haluaa ilmaista, toisille ihmisille ymmärrettävässä muodossa siten, ettei samalla kuitenkaan joudu harjoittamaan kompromisseja tai epärehellisyyttä itseään kohtaan.

Muutamat seikat 8½:ssa olisin silti nähnyt mielelläni toteutettavan toisin. Ensinnäkin elokuvalla on yli kaksituntisena pituutta hieman turhan paljon, sillä keskeinen idea olisi tullut ilmi vähemmälläkin määrällä Guidon unelmointia. Myöskään leffan aikakauden italialaisohjaajille tyypillinen tapa dubata filminsä jälkikäteen ei minua miellyttänyt, sillä sen lisäksi, että näyttelijöiden huulenliikkeet ovat usein rumasti epätahdissa äänen kanssa, se tekee ajoittain tosissaan vaikeaksi saada selvää, kuka hahmo milläkin hetkellä puhuu.

Joka tapauksessa 8½ kuuluu niihin elokuviin, joista ei voi muodostaa lopullista tuomiota ensimmäisen katsomiskerran jälkeen. Annettuani leffan kypsyä mielessäni taivun kuitenkin sille kannalle, että se on hieno teos taiteen luomiseen liittyvistä ristiriidoista. Vaikka tämä itsereflektiivisyys karkoittaakin varmasti monet katsojat filmin parista, on syytä muistaa, että myös taide ja taiteen tekeminen ovat teemoja, joita taiteessa - mukaan lukien elokuvissa - pitää voida ja saada käsitellä.