Ikitie

(2017)

Tavallisesti kotimainen historiallinen elokuva ei saisi minua hihkumaan innosta etukäteen. Vuolaasti kehuttu Ikitiekään ei ei herättänyt mielenkiintoani, ennen kuin kuulin mainittavan nimen AJ Annila. Uusi leffa mainion Saunan ohjaajalta? Naama umpeen ja ottakaa rahani!

Ikitie on suomalaisten oma 12 Years a Slave mutta parempi. Antti Tuurin romaaniin pohjautuvan elokuvan keskiössä eivät tosin ole rasismi ja orjuus vaan muilutukset ja Stalinin vainot. Tommi Korpelan esittämä pasifisti Jussi Ketola kidnapataan kommunistiksi epäiltynä ja yritetään surmata. Hän pakenee sieppaajiaan itärajan taakse, josta neuvostoliittolaiset eivät anna kuitenkaan hänen palata Suomeen. Epäonninen mies passitetaan vakoojaksi amerikansuomalaisten maahanmuuttajien kolhoosiin, jonka asukkaat ovat vähemmän turvassa kuin arvaavatkaan.

Annilan filmin erilaisuuden keskimääräiseen suomalaisleffaan nähden aistii alusta asti. Kun Jussi kaapataan, säveltäjäkaksikko Kalle Gustafsson Jerneholmin ja Ian Personin musiikkiraita hyökkää etualalle aivan toisella tavalla kuin kotimaisessa elokuvassa on totuttu. Erinomaisen äänisuunnittelun ja tummanpuhuvan musiikin käytön lisäksi Ikitie kuvittaa historiaa komeasti. Sauna todisti jo Annilan visuaalisen lahjakkuuden, mutta hän saa myös kauhutarinaa arkisemman kertomuksen loistamaan kankaalla. Idyllisiin peltomaisemiin luodaan esimerkiksi kontrastia pahaenteisillä auringonnousu- ja -laskuasetelmilla.

Tommi Korpelalta on totuttu näkemään vaikuttavia roolisuorituksia, mutta Ikitiessä hän on tavallistakin häikäisevämpi. Jussin juro, vähäsanainen ja  kuivahuumorinen hahmo on kuin luotu näyttelijää varten. Korpelan karismaattisesta olemuksesta paistaa niin periksiantamattomuus kuin turhautunut epäuskoisuus päähenkilön yrittäessä löytää tietään kotiin vainoharhaisten virkamiesten mielivallan alta. Jussi itse on myös taitavasti kirjoitettu kaksijakoiseksi ihmiseksi: asetumme yleisönä automaattisesti hänen taipumattoman suoraselkäisyytensä puolelle mutta tiedostamme, ettei hänen vastarannankiiskeytensä ainakaan auta hänen asiaansa.

Kepeät hetket luovat muuten vakavaan tarinaan inhimillisyyttä. Kun Jussilta kysytään, millaista neuvostovastaisuutta kolhoosissa ilmenee, hän vastaa: ”Tuolla sikalassa niillä on possu nimeltä Joseph.” Tuleva toinen vaimo puolestaan vihjaa miehelle sänkypuuhista asettumalla tämän viereen ja tiedustelemalla arkisesti: ”Osaathan vetää pois ajoissa?”

Vaikka Ikitie suhtautuu myös Neuvostoliittoon perustettuun pikku-Amerikkaan humoristisesti, on epätodennäköinen siirtolaisten ”työläisparatiisi” historiallista faktaa. Leffa tekee kuitenkin ennen pitkää selväksi, että onnelan arkea varjostavat sysimustat pilvet. Yhteisön asukkaiden naiivi idealismi estää heitä näkemästä, ettei lintukoto olekaan sitä, mitä on luvattu.

Jos todellisuus onkin tarua ihmeellisempää, on se myös sitä hirveämpää. Vääjäämättömän murhenäytelmän panokset kohoavat elokuvan kehittäessä rauhallisesti Jussin tarinaa. Kun suomalaismiehen pyynnöt päästä takaisin kotimaahansa kaikuvat yksi toisensa jälkeen kuuroille korville, vuosien kuluessa hän lopulta sopeutuu tilanteeseensa. Hän alkaa pitää kolhoosia kotinaan, löytää uuden rakkaan ja perustaa uuden perheen. Sitten Stalinin maahanmuuttajakriittisyydessä kääntyy uusi lehti.

Puhtaassa fiktiossa harvoin uskalletaan kirjoittaa sankarit umpikujaan ja olla kutsumatta Gandalfia apuun. Ikitie ei sitä vastoin kaunistele historiaa. Päähenkilön lapsen kuolema on vielä odotettu käänne, mutta tarina äityy suorastaan hätkähdyttävän tylyksi etenkin suomalaisen elokuvan mittakaavassa. Pahaa tekee jo katsoa, kun Jussi kieltäytyy nimeämästä tovereitaan maanpettureiksi, jolloin valtiollinen poliisi päättää kiduttaa hänen vaimoaan. Kammottavin kohtaus on kuitenkin Krasnyi Borin metsään sijoittuva kolhoosilaisten joukkoteloitus, jossa Jussin läheiset ammutaan yksi toisensa jälkeen.

Annila ei lankea silti mässäilemään hirveyksillä. Väkivaltaa ei erikseen korosteta vaan filmi luottaa vahvaan tarinankerrontaansa. Mielikuvitukselle riittää jo kauhistuneen sivuhenkilön kasvot ja laukauksen ääni. Neuvostoliiton autuutta ylistänyttä tomppeliakin käy sääliksi hänen odottaessa kauhuissaan tuomiotaan.

Jussi itse säästyy kuolemalta, mikä ei tunnu kuitenkaan muita kolhoosin asukkeja onnekkaammalta osalta. Elokuva saakin pohtimaan, kuinka monta kertaa ihmiseltä voidaan viedä elämässä kaikki, ennen kuin hengissä säilyminen muuttuu rangaistukseksi. Entä kuinka monia Jussin kaltaisia ihmiskohtaloita olemme jättäneet mediassa käsittelemättä ja dramatisoimatta vain, koska ne ovat historiallisesti liian vaikeita ja ikäviä huomioitaviksi?

Kiitettävästi Ikitie näyttää jopa tarinansa kuvottavasta pääkonnasta pilkahduksen inhmillisyyttä. Hannu-Pekka Björkmanin taidokkaasti esittämä Kallonen on nilkki neuvostovirkamies, joka vaikuttaa ensi alkuun vaarattomalta mutta vastenmieliseltä byrokraatilta. Katsojalle, joka tiedostaa, mihin tarina on menossa, hänen lammasmaisessa ideologisuudessaan piilee silti uhkaavuuden siemen. Surmajonoja toimeenpannessaan kätyrin kasvoilla välähtää sen sijaan hetkellinen epävarmuus. Se myös johtaa pienimuotoiseen armon osoitukseen.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta elokuva ei sorru kostofantasiointiin. Jussi pitää nimittäin viimeiseen asti kiinni pasifismistaan ja jättää Kallosen henkiin, vaikka hänellä olisi lopulta tilaisuus surmata piinaajansa.

12 Years a Slavesta muistuttaa niin ikään Ikitien lopetus. Kun Jussi palaa Suomeen kotiinsa ensimmäisen puolisonsa ja lastensa luo, hän kysyy: ”Miten tästä jatketaan?” Vaimon vastaus tuntuu samaan aikaan katkeransuloiselta ja lohduttavalta: ”Siitä jatketaan, mihin jäätiin.” Miehen kokemukset huomioon ottaen elämä saattaa olla mahdotonta enää korjata, mutta toivo on yhä olemassa

Jos Annilan elokuvasta pitäisi nimetä jokin puute, mainittakoon, että Jussin ensimmäinen perhe jää tarinassa statisteiksi. Verkkaisempi aloitus muutamalla ylimääräisellä kohtauksella olisi todennäköisesti tehnyt leffasta vielä voimakkaamman kokemuksen. Vaimosta ja lapsista olisi näin ennättänyt muodostua todellisia henkilöitä ja päähahmon tunneside heihin olisi välittynyt vahvemmin.

Tämä on kokonaiskuvassa kuitenkin vähäpätöistä. Ikitielle ei tarvitse antaa sinivalkoisia bonuksia, sillä se on millä mittarilla tahansa huikean hieno filmi. Annila on yhdeksän vuoden valkokangastaukonsa aikana kypsytellyt ohjaajataitojaan, ja lopputulos on väkevä, puhutteleva ja upeasti kerrottu historiallinen draama. En ole Suomi-elokuvan suurkuluttaja, mutta Ikitien ja Cannes-palkitun Hymyilevän miehen kaltaisten teosten myötä uskallan väittää kotimaisen filmin elävän uutta kukoistusaikakauttaan.