Saamelaisveri

Puhuttelevimmat tarinat ovat universaaleja. Ohjaaja-käsikirjoittaja Amanda Kernellin esikoispitkä elokuva Saamelaisveri ei esimerkiksi ole vain filmi alkuperäiskansan sorrosta ja kulttuurillisesta assimilaatiosta. Se on myös samaistuttava kasvutarina, jossa päähenkilö joutuu ympäristön paineesta hylkäämään oleellisen osan minäänsä.

Kernellin ohjaustyö kohoaa mestariluokkaan erinomaisen hahmokäsikirjoituksen sekä Lene Cecilia Sparrokin huikaisevan roolityön siivittämänä. Niiden ansiosta leffan päähenkilö, Elle Marja, on myös yksi viime vuoden kiehtovimmista sankareista valkokankaalla.

Elle Marjan puolelle on elokuvassa erittäin helppo asettua, vaikka hän kulkee kohti väistämätöntä tragediaa. Hahmo kuvataan teräväpäisenä luokkansa priimuksena, joka oppii kaiken nopeasti. Ympäröivän yhteiskunnan rasismi rajoittaa hänet kuitenkin alempaan kastiin, johon kuuluviin suhtaudutaan ali-ihmisinä. Kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta nuorelle saamelaiselle on siunattu merkittävästi valtaväestöä vähemmän vapauksia esimerkiksi ihastua, rakastua, opiskella tai kerryttää varallisuutta.

Elle Marja ei silti ole mikään stereotyyppinen kiltti tyttö. Sitä vastoin hän paljastuu neuvokaaksi ja päämäärätietoiseksi, ajoittain jopa röyhkeäksi. Soluttautuessaan herrarodun parempiin piireihin hän esimerkiksi huijaa häpeilemättä sinänsä viattomia ihmisiä. Toisaalta hänen päätöksiään värittää myös pojista hullaantuvan teinitytön naiivius.

Vaikka hahmoa ei voi kutsua virheettömäksi tai puhtoiseksi pyhimykseksi, hänen ratkaisunsa ovat läpi elokuvan ymmärrettäviä. Aktiivinen ja aloitteellinen päähenkilö saa tarinan tuntumaan merkityksellisemmältä ja henkilökohtaisemmalta, kuin jos tilalla olisi vain passiivinen uhri.

Uskallan nimittää Sparrokin roolisuoritusta yhdeksi viime vuosien vakuuttavimmista. Tasoitusta ei tarvitse antaa edes siitä hyvästä, että Sparrok, saamelainen itsekin, on ammattinäyttelijän sijaan poronhoitaja ensimmäisessä elokuvassaan. Sulkeutunutta hahmoa tulkitessaan hänen pelkkä katseensa kommunikoi ällistyttävän paljon. Pääosaesiintyjän kasvoilta pystyy lukemaan jatkuvasti hahmon ajatusprosessin, minkä vuoksi Elle Marja vaikuttaa ihmisenä aidosti älykkäältä.

Vastavoimana Elle Marjalle elokuvassa toimivat hänen siskonsa ja äitinsä, jotka elävät tyytyväisenä saamelaisyhteisössä ja vaalivat perinteistä elämäntapaansa. He kampittavat kapinoivan perheenjäsenensä haaveita eivätkä hyväksy hänen muutostaan sortavan enemmistön edustajaksi. Elle Marjan näkökulmasta he taas ovat traditionalisteja vailla kunnianhimoa ulkomaailman suhteen. Heillä ei siten ole tytön tulevaisuudelle mitään tarjottavaa.

Kulttuurillinen assimilaatio henkilöityy päähahmossa. Hänen murhenäytelmänsä ydin on siinä, että ympäröivän epäoikeudenmukaisen paineen alaisena hän kääntää selkänsä perimmäiselle identiteetilleen. Hahmon motiivit ovat samaistuttavat. Kukapa ei olisi joskus muokannut itseään sopiakseen muiden sanelemiin normeihin ja odotuksiin? Vertailukohtia voi hakea aina koulukiusatuista kaappihomoihin.

Itsensä kieltämisellä ja juuristaan luopumisella on silti Elle Marjalle hintansa. Jo varhain valheiden sisäistäminen aiheuttaa vääristyneitä pakkomielteitä. Hahmo esimerkiksi pesee itseään jatkuvasti puhdistaakseen yltään kuvitellun saamelaisten saastaisuuden. Vuosien jälkeenkin katumus ja kaipuu nuorena menetettyä kohtaan vaivaavat häntä. Sisintään ei voikaan loputtomiin kiistää, vaikka se olisi paras selviytymisstrategia.

Saamelaisveri esittää hätkähdyttävästi kantaväestön alkuperäiskansaan kohdistaman rasismin. Muun muassa kohtaus, jossa rotututkijat suorittavat saamelaisoppilaille kallonmittauksia, tekee selväksi, ettei Pohjoismaidenkaan historia ole kaunis kertomus vailla etnistä alistamista.

Toisaalta elokuva ymmärtää, että rasismin harjoittajatkin ovat vain ihmisiä. Suurin osa ruotsalaisista näyttäytyy leffassa ennemmin tietämättöminä ja ennakkoluuloisina kuin suoranaisen pahantahtoisina. Eksotiikasta viehättyvät kulttuuriantropologian opiskelijat eivät esimerkiksi ymmärrä asettavansa Elle Marjan yleisesti hämmästeltävän kuriositeetin asemaan, kun he pyytävät tätä joikaamaan muiden edessä.

Kernellin filmi on upotettu täyteen symboliikkaa. Alussa päähenkilö esimerkiksi merkkaa poron leikkaamalla tämän korvan, kun taas myöhemmin hänen oma korvansa leikataan. Hän on siis enemmistön silmissä kuin karjaa. Saamenpuvun polttaminen nousee puolestaan yhdeksi leffan avainkohtauksista, sillä sen myötä tyttö hylkää lopullisesti oman kulttuurinsa.

Kieli muodostaa myös keskeisen osan elokuvaa. Monet tarinan hetket saavatkin lisämerkityksiä siitä, puhuvatko hahmot ruotsia vai saamea. Elle Marjan hiljaisuus taas on keino suojella hänen identiteettiään, sillä vaikeneminen peittää sen totuuden, ettei ruotsi ole hänen äidinkielensä.

Saamelaisveri on vaikuttava elokuva, josta on vaikea keksiä parannettavaa. Yhtä muutosta jäin kuitenkin kaipaamaan: nuoren Elle-Marjan tarinan päättävä poronkaato olisi ollut sykähdyttävämpää nähdä myös kokokuvassa pelkkien yhteen leikattujen lähikuvaotosten sijaan. Kuvittelisin nimittäin, ettei sen toteuttaminen olisi jäänyt ainakaan Sparrokista kiinni.

Kasvukertomuksia, kuten myös tarinoita rasismista ja alkuperäiskansojen kokemista vääryyksistä, on filmatisoitu lukemattomia. Saamelaisveri tuntuu silti niiden kaikkien joukossa poikkeukselliselta. Osuvan vertailukohteen tarjoaa filminä hyvin samankaltainen Oscar-palkittu Moonlight. Molemmat leffat kuvaavat vakavassa sävyssä sulkeutuneen, epäoikeudenmukaisesti syrjityn päähenkilön kasvua. Siinä missä Moonlight tuntuu kuitenkin etäiseltä kolmatta näytöstään lukuunottamatta, Saamelaisveri tempaa mukaansa alusta asti.

Kernell on ymmärtänyt, että kasvutarina elää ja hengittää päähenkilönsä varassa. Se ei vielä riitä, että päähenkilön kohtaamat vaikeudet ja esteet herättävät yleisön sympatiat. Katsojan täytyy myös voida elää sankarin kamppailun mukana, kun hän pinnistelee voittaakseen nämä esteet. Epäoikeudenmukaisuudet taas tuntuvat epäreiluimmilta silloin, kun kannustettava hahmo tekee kaikkensa noustakseen lähtökohtiensa yläpuolelle – mutta häviää silti.

Saamelaisveren salaisuus vähemmistökertomuksena piileekin siinä, ettei se oleta vain aiheensa vuoksi katsojien automaattisesti asettuvan sen puolelle. Se voittaa heidät puolelleen.