Whiplash

Damien Chazellen ohjaajanura on tähän mennessä vakuuttava: Whiplash, La La Land ja First Man. Mielenkiintoisesti myös kaikki hänen teoksensa kertovat tavalla tai toisella työstä ja uhrauksista unelmien eteen. Vaikken La La Landin suurimpiin hehkuttajiin lukeutunutkaan, First Man oli sen verran loistava, että miehen läpimurtoteos piti viimein tarkastaa. Pitkään olin siitä kehuja kuullut, ja kyseessä on kieltämättä mainio jännäri.

Ilman J.K. Schillingeriä, ei kun siis Simmonsia, elokuvaa on vaikea kuvitella. Sadistisen nautinnon ja ilmassa leijuvan uhan välittämisessä tuskin kukaan näyttelijä on taitavampi. Fletcherin hahmo on kylmäävä ja toisaalta uskottava.

Vaikka tarinassa on mukana hienoista elokuvallista liioittelua, vastaavia (älykkäitäkin) ihmisiä olen tavannut ihan tosielämässä: sellaisia, jotka ehdottomaan auktoriteettiasemaan päästyään käyttävät sitä sumeilematta alistaakseen ja nöyryyttääksen muita sekä nauttivat siitä. Fletcher tietenkin väittää, että hänellä on ylevät tavoitteet — jopa uskoo itse niihin — mutta paskapuhettahan se todellisuudessa on.

Chazellen ohjaustyö on varmaa ja leikkaus erinomaista. Pieniä taitavia yksityiskohtia moni katsoja tuskin edes huomaa. Esimerkiksi juuri oikelle hetkelle ajoitettu, Kubrickilta lainattu, nopea asteittainen zoomaus nostattaa leffan huippuhetkillä katsojan adrenaliinilukemat yhteentoista. Otosten rytmi on sovitettu myös tyylikkäästi filmin soundtrackiin. Jotkut ovat kuvailleet finaalia hermojaraastavaksi mutta itse päädyin ennemmin jammailemaan rumpusoolojen mukana.

Elokuva voisi noudattaa orjallisesti urheiluleffoista tuttua kaavaa mutta pari ovelaa yllätystä matkalle mahtuu. Ensinnäkään en arvannut sitä, että päähenkilön ja antagonistin matka katkeaisi konservatoriossa reippaasti ennen filmin huipennusta. Toiseksi filmi ei päästä katsojaa helpolla pakkosyöttämällä valmiiksi pureskeltua mustavalkoista sanomaa, vaan Fletcherin kyseenalaiset metodit saavuttavat kuin saavuttavatkin päämääränsä. Pyhittääkö tarkoitus keinot, jää lopulta jokaisen itse päätettäväksi.

Tarinaa voi kritisoida sitä, että ehkä hieman vähäisempi kärjistys olisi tehnyt siitä tehokkaamman. Kenties riittäisi, vaikkei pahis sentään viskaisi päähenkilöä tuolilla, sillä kai tuollaisesta jo joku soittaisi jo poliisin paikalle? Ehkä vähemmän yli-inhimillisen nokkelat herjat Fletcherin suusta eivät saisi aikaan tunnetta siitä, että nyt vain käsikirjoittaja tässä brassailee? Mutta makuasioita. Chazellelta joka tapauksessa odotan yhä enemmän jatkossa.