Vice

Adam McKayn The Big Short oli itselleni ristiriitainen teos. Leffa alleviivasi asiaansa rankan paksulla tussilla, yliselitti ja piti katsojaa tyhmänä, mutta epäselväksi jäi, oliko sanoma nimenomaan keskittymiskyvyttömän katsojan soimaamisessa.

Jos näin oli, leffa päästi kuitenkin yleisönsä liian helpolla antaen sen myhäillä tyytyväisenä ja tuntea olonsa fiksuksi. Ilman elokuvan rasittavaa alatyylistä ja kyynisen mukanokkelaa huumoria keskiverto teatterikävijä olisi nimittäin suhtautunut talouskriisiin aiheena välinpitämättömästi. Mikä, kuten elokuva väitti, oli nimenomaan syy, miksi talouskriisin kaltaisia asioita pääsee tapahtumaan.

Vicen rakenne elokuvana on jälleen samanlainen. Se kertoo näennäisen tylsästä aiheesta räikeän viihteellisesti ja toteaa, että näin ikäviä juttuja pääsee tapahtumaan juuri, koska ihmiset eivät välitä tarpeeksi ja ovat helposti ohjailtavia pässejä.

Tällä kertaa temppu kuitenkin toimii paremmin kahdesta syystä. Huumori pohjaa ensinnäkin enemmän elokuvan keinoilla leikittelyyn kuin edgyyn fuck-sanan hokemiseen sekä penis- ja nännivitseihin.

Toiseksi leffa toteaa tällä kertaa aivan suoraan pitävänsä katsojaa tyhmänä. Se jopa loppuu arveluun siitä, että elokuvakävijä unohtanee tarinan opetuksen välittömästi ja menee katsomaan mieluummin seuraavaa Fast and Furiousia.

Christian Bale tekee hätkähdyttävän muodonmuutoksen Dick Cheneynä ja varmastikin uransa huippuroolin. Maskeeraustyö on erinomaista, sillä vaikka tiedän näyttelijän paljon nuoremmaksi, silmä ei rekisteröinyt mitään outoa.

Tarina itsessään toimii, koska Cheneystä löydetään myös inhimillinen puoli. Kunnes se elokuvan lopussa katoaa tietysti täysin. Leffa jakautuu kahtia ensin Cheneyn valtaannousun kuvaukseen, joka on eräänlainen kasvutarina, ja lopulta vallan huipulla tehtyihin hirveyksiin.

Filmin sävy on niin kärjistävä ja liioiteltu, että paljon uskottavuuden venyttämisestä voi laittaa satiirin piikkiin. Siinä vaiheessa kun Donald Rumsfeld nauraa räkäistä pahisnaurua kysymykselle siitä, mitä tarkoitusta valtaapitävät vallankahvassa ajavat, tuntuu piikittely tosin turhan helpolta ja yksinkertaistavalta.

Leffa ei osaa myöskään lopettaa ajoissa, vaan viimeisiä kohtauksia on niin monta, että terävä sanoma on levitä tylsäksi McKayn omaksi vaahtoamiseksi. Sitä ei voi kuitenkaan väittää, etteikö hän ohjaaja-käsikirjoittajana osaisi kertoa tehokkaasti ja viihdyttävästi tarinoita näennäisen kuivista mutta tärkeistä aiheista. Se on taito, jonka varjolla voi antaa anteeksi omaan ääneensä rakastumisenkin.