Joker

Minulla on hyvä syy pitää Todd Phillipsin Jokerista. Se on nimittäin kirjoissani ensimmäinen itsensä vakavasti ottava supersankarielokuva, jonka voin ottaa vakavasti – jos siis superpahiselokuva lasketaan supersankarielokuvaksi. Elokuvalla on myös selkeä sanoma siitä, miten käy, jos yhteiskunta kaltoinkohtelee heikompiosaisiaan. Sekin on poikkeuksellista.

Yleisin esitetty kritiikki Jokeria kohtaan kuuluu, että muiden genrejen elokuvat ovat tehneet saman jo paremmin. Se on sikäli totta, että samankaltainen päähänpotkitun antisankarin lankeemustragedia on nähty jo valkokankaalla monta kertaa. Mielleyhtymiä Martin Scorsesen Taksikuskiin on myös vaikea välttää. Kuulemma Koomikkojen kuninkaastakin on haettu innoitusta, vaikken itse ole sitä katsonut.

Elokuvan alussa päähahmon päätyminen sivukujalle, jossa hän joutuu hakatuksi, on jo suorastaan klisee tällaisissa tarinoissa. Olisinkin kaivannnut Jokerille puhuttelevampia vastoinkäymisiä, joihin olisi voinut samaistua läheisemmin.

Jokerin kuvittelema tyttöystävä puolestaan vaikuttaa niin epäuskottavalta, että epäilin jo varhain häntä hallusinaatioksi. Tavallaan helpotuin, kun leffa vahvisti epäilykseni, sillä muuten kuvio olisi tuntunut todella kököltä.

En kuitenkaan ymmärrä filmin osakseen saamaansa porua siitä, että se puolustelisi inceleitä. Eihän Jokerin viha nimittäin kohdistu millään tavalla naisiin. Hän on ainoastaan yksinäinen. Hänen tekojaan ei myöskään esitetä millään tavalla juhlittavassa tai sankarillisessa vaan ennemmin häiriintyneessä valossa.

Joaquin Phoenix on roolissaan juuri niin erinomainen kuin yleinen suitsutus antaa ymmärtää. Psykologisesti kyseessä on takuulla syvin Jokeri-tulkinta tähän mennessä. En tiedä, voiko hänen suoritustaan väittää Ledgeriä paremmaksi, koska Ledger käytännössä loi tämän hahmon realistisemman olemuksen. Joka tapauksesa Phoenixin näyttelytyö kantaisi elokuvan yksinäänkin.

Leffan visuaalinen ilme on myös onnistunut. Vastaavanlaista päällekäyvää rujoutta ja rähjäisyyttä en näet muista ennen supersankarigenressä nähneeni. Gotham vaikuttaa todelliselta kasautuneiden yhteiskunnallisten ongelmien pesältä.

Elokuvan sanoma alleviivataan kenties sen lopun talk show -huipennuksessa liiankin paksulla tussilla. Silti on hienoa, että supersankarifilmi on sisällöltään muutakin kuin aivotonta mättöä ja jättää jotain ajateltavaa. Hauskana alkuperäisasetelman ympärikääntönä täytyy arvostaa lisäksi sitä, miten Batmanin isä kuvataan kunnon ökyporvarina.

Parhaan supersankarirainan viitan annan yhä Zack Snyderin mainiolle Watchmenille. Joker on kuitenkin tuhannesti kiinnostavampi veto kuin esimerkiksi väsynein Marvel-bulkki. Tällaista rohkeaa, yleisöä varovaisesti haastavaa, genrerajoja reippaasti rikkovaa sekä ympäröivää yhteiskuntaakin kommentoivaa menoa tekisi supersankairkehyksessä mieli nähdä useammin. Phillipsin leffan nostan omassa arvojärjestyksessäni Avengers: Infinity Warin rinnalle, joka taas on omalla tavallaan perusmassasta erottautuva tekele, vaikka pelaakin lajityypin perinteisemmin keinoin.