Olin skeptinen Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta kohtaan koko elokuvan ensimmäisen kolmanneksen ajan. Leffa kuitenkin yllättää. Romaanin hahmokeskeisyys on omaksuttu hyvin, ja draaman kaari optimistisesta hyökkäysvaiheesta keskivaiheen hengähdyksen kautta epätoivoiseen vetäytymiseen toimii mainiosti. Rivisotilaiden ja upseerien välinen alati kasvava jännite luo puolestaan painostavan konfliktin.
Leffan alkupuoli ei vielä vakuuta, sillä se tuntuu kirjan klassisten vuorosanojen ja muistettavimpien taisteluiden innottomalta toisintamiselta. Asiaa ei auta filmiin lisätty kotirintamamateriaali, joka vänrikki Kariluodon kohdalla on esimerkiksi todella tönkköä ja dialogin laadussa ero kuin yöllä ja päivällä verrattuna Linnan lähdeteokseen. Pikku hiljaa elokuva alkaa kuitenkin voittaa puolelleen, kun sotilaiden psykologinen puoli nousee pintaan.
Louhimiehen versio nojaa näyttelijöihinsä. Eero Aho on kaiken hehkutuksensa arvoinen ja rakentaa Rokasta kiehtovan tarinan keskushenkilön. Suomalaisten myyttinen sankari alkaa leffan puolen välin jälkeen vähitellen romahtaa henkisesti, vaikka kylmäverisenä tappokoneena hänen tehokkuutensa ei kärsi tippaakaan. Jussi Vatanen on niin ikään loistava tehtävänsä kuuliaisesti suorittavana Koskelana, jonka katse muuttuu vain turtuneemmaksi kauheuksille ja kärsimyksille filmin edetessä. Jopa Aku Hirviniemi on Hietasena positiivinen yllätys.
Teknisesti filmin ei tarvitse hävetä lainkaan Hollywood-vastineilleen. Oikeastaan on aika huikeaa, miten Suomessa on saatu aikaiseksi näin komean ja uskottavan näköistä sotimista vain seitsemällä miljoonalla eurolla, mikä kansainvälisesti on ihan täyttä nappikauppaa. Toiminta on selkeää ja sielläolon tuntu vahva. Luontokuvissa on selvästi haettu innoitusta Terrence Malickilta.
Hienona yksityiskohtana hyökkäysvaiheessa verisiä kuolemia esiintyy kameran edessä vähemmän ja kamera kääntyy niistä poispäin. Perääntymisen alkaessa taas julmimmatkin tapahtumat näytetään kaihtamatta.
Leffan yksi suurimpia vahvuuksia onkin se, että sotilaiden henkinen puoli kuvataan paljon vakuuttavammin kuin suurimmassa osassa jenkkisotarainoja. Jos esimerkiksi Pelastakaa sotamies Ryanissa hätkähdyttää visuaalinen brutaalius, Louhimiehen Tuntemattomassa se on nimenomaan psykologinen realismi. Perääntymisvaiheessa on oikeaa luhistumisen tuntua, ja hahmojen alistuneisuus kohtaloonsa välitetään ahdistavan uskottavasti. Häviö uskalletaan näyttää häviönä.
Filmi myös osaa keskittyä olennaiseen. Esimerkiksi romaanista tuttu Lehdon, Rahikaisen ja Määtän asennossa seisominen on leikattu fiksusti pois, koska se ei toisi elokuvan näkemykseen mitään lisää. Myös monet epäolennaisemmat sivuhahmot on kutistettu mitättömään rooliin.
Suurimman osan kritiikistä leffa on saanut kotirintamakohtauksistaan ja sinällään ansaitusti esimerkiksi Kariluodon kohdalla. Rokan ja Hietasen taustatarinat taas toimivat paljon paremmin, Rokan jopa oikeasti tuoden hahmoon lisää, vaikka perhepotrettien kiiltokuvamaisuus huvittaa. Ajoittainen poistuminen rintamalta kotia saa silti katsojana tuntemaan, miten hahmon niskaa painaa aina raskaampi taakka takaisin palatessa.
Jos jokin asia Louhimiehen visiossa tökkii, niin överin tuntuinen Karjulan hahmo, jonka kohtalo on muutettu kirjasta. Alaisten ja päällystön välinen jännite on hanskattu elokuvassa muuten niin mainiosti, että Hollywood-henkinen idioottiupseeri, joka saa kliseisesti palkkansa, on aivan tarpeeton.
Leffan musiikki toimi pääasiassa hyvin. Periaatteessa se on alleviivaavan surumielistä viulunvingutusta, mutta sen lohduton tunnelma alkaa toimia edukseen, koska filmi ei käytä sitä patrioottiseen paisutteluun.
En tiedä paljon elokuvien äänimiksauksesta, mutta ymmärtääkseni se on syynä, että suomifilmeissä dialogi kuuluu niin usein käsittämättömänä muminana. Näin on harmillisesti myös Tuntemattoman tapauksessa, minkä vuoksi vuorosanoista on välillä vaikea saada selvää.
Hienoja asioita on silti tapahtumassa suomalaisessa elokuvateollisuudessa, kun massojen tyydyttämiseksi isänmaan juhlavuonna tehty, etukäteen tarpeettomaksi todettu patrioottinen selkääntaputtelu paljastuukin aidosti mainioksi ja alkuperäisen romaanin hengelle uskolliseksi sotaelokuvaksi. En ole nähnyt Rauni Mollbergin versiota, joten siihen en osaa leffaa verrata, mutta Edvin Laineen näkemyksen Louhimiehen Tuntematon pesee helposti.
Kommentit
Lähetä kommentti