Suuri hiljaisuus on todella vaikuttava western ja yksi genrensä parhaista. Se kääntää ympäri likipitäen jokaisen lajityyppinsä kuluneen tropen ja tarjoilee yhden elokuvahistorian hätkähdyttävimmistä loppuratkaisuista. Kaiken kruunaavat leffan upeat lumimaisemat, jossa lumi on ihan aitoa Alppien asiaa eikä mitään Hollywood-pumpulia. Kerrankin! Esimerkiksi ilmeestä paljon mallia ottava Tarantinon The Hateful Eight näyttää vertailussa huomattavasti feikimmältä.
Elokuva kertoo kaikkien kunnon spagettilänkkäreiden tapaan hiljaisesta asemiehestä, joka on osuvasti nimetty Hiljaisuudeksi ja on konkreettisesti mykkä. Hän provosoi palkkionmetsästäjiä kaksintaisteluihin kanssaan kostaakseen heidän uhriensa puolesta, jotka ovat epäoikeutetusti rosvoiksi leimattuja ihmisiä. Lumisilla rajaseuduilla taloudelliseen ahdinkoon ajautuneet joutuvat nimittäin turvautumaan varkauksiin ja ovat lain silmissä vapaata riistaa tuoda oikeuden eteen elävinä tai kuolleena. Tähän houkutukseen tietysti palkkionmetsästäjät tarttuvat joukoin.
Leffan suurimman valopilkun roolin ryöstää kuitenkin Hiljaisuuden sijaan tarinan antagonisti, kiero palkkiometsästäjä Tigrero, jota Klaus Kinski näyttelee unohtumattomasti. Tigrero on kenties lännenfilmien mieleenpainuvin pahis. Hän käyttäytyy ulkoisesti kuin kohtelias, sivistynyt, työtään tekevä kansalainen ja puhuu pehmeällä äänellä. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin moraaliton murhaaja, joka päihittää vastustajansa viekkaudellaan. Klaus Kinskin jopa ystävälliset kasvot, joiden silmistä hehkuu kylmä katse, luovat hätkähdyttävän vaikutelman.
Pitkään Sergio Corbuccin filmi vaikuttaa tyypilliseltä lajityyppinsä edustajalta. Se etenee tutun oloisin askelin kohti viimeistä koitosta oikeamielisen sankarin sekä pahiksen ja hänen possensa välillä. Sitä ennen western-genren tropejen mukaisesti päähenkilö on tehnyt selväksi olevansa kova jätkä ampumalla joukon häntä uhanneita pikkukonnia sekä mitellyt aseenkäsittelytaitojaan sidekick-hyviksen kanssa. Ainoana vihjeenä mistään poikkeavasta palkkiometsästäjät eivät suinkaan ole tällä kertaa hyviksiä, kuten Sergio Leonen elokuvissa. Lainsuojattomat ovat puolestaan viattomia uhreja.
Viime metreillä kaikki kuitenkin muuttuu. Suuri hiljaisuus on esimerkki siitä, miten tehokas tarinallinen ratkaisu voi olla katsoa vain rehellisesti läpi se umpikuja, johon sankari on ajautunut.
Loppuhuipennuksessa vakavasti haavoittunut Hiljaisuus on päätynyt pahimpaan mahdolliseen alakynteen, sillä joukko palkkiometsästäjiä odottaa häntä panttivankien kera. Mikään yllätyskäänne, kuten kylän hukkumaan jätetty sheriffi tai muukaan leffatrope, ei kuitenkaan riennä hänen ja panttivankien avuksi. Sen sijaan Tigrero jengeineen murhaa sankarin ja vangit hätkähdyttävän tylysti. Myös sheriffi pysyy hukkuneena, vaikka hänen ruumistaan ei edes näytetä.
Leffan opetus on tietysti vahvan kantaa ottava. Ei ole ihme, että Corbuccin poliittiset näkemykset nojasivat vasemmalle. Tigreron ja hänen kumppaninsa voisivat nykymaailmassa helposti korvata vaikkapa lain turvin operoivat, köyhiä hyväksi käyttävät, häikäilemättömimmät korporaatiopamput. Ei olekaan sattumaa, että yksi filmin niljakkaimmista konnista on pankkiiri ja rauhantuomari.
Elokuvan ytimessä on sanoma siitä, miten huonosti laki soveltuu ylimmäksi moraaliseksi ohjenuoraksi, vaikka auktoriteettihahmot yrittävät sitä usein sellaiseksi asettaa. Se myös kuvaa, miten tällainen legalismi johtaa helposti siihen, että yhteiskunnassa vaille puolustajaa jäävät voidaan yksissä tuumin mielivaltaisesti heivata vaille lain tai etiikan suojaa.
Oma mielenkiintoinen lukunsa filmissä on sen ainoa merkittävä naishahmo, Pauline-leski, josta kehkeytyy Hiljaisuuden rakastaja. Toisaalta on hieman tylsää, että naishahmon rooli pelkistyy länkkärissä jälleen vain romanssiin päähenkilön kanssa. Toisaalta taas Pauline on edes jollain tasolla aktiivinen toimija tarinassa, minkä lisäksi mustan naisen ja mykän miehen välinen lemmenkuvaus oli aikaansa nähden todella rohkea veto. Kerrankin myös pakollinen seksikohtaus ei ole turhan oloista täytettä vaan tyylikäs kuvaus ja Morriconen loistava musiikki (joka on loistavaa läpi elokuvan!) tekevät siitä aidon hahmohetken.
Muutamasta pikkujutusta on pakko nillittää. Ensinnäkin on huvittavaa, miten lumimyrskyn saartamaa kyläpahasta ympäröivät tiet on keskellä erämaata muutamissa otoksissa siististi aurattu, jotta postivaunut pääsevät kulkemaan. Toiseksi tässäkin italialaisessa klassikkoelokuvassa dubbauksen laatu häiritsee. Tiedän, dubbaus oli tuohon aikaan tavanomaista, mutta ottaen huomioon, miten samalta aikakaudelta vaikkapa Hyvien, pahojen ja rumien enkkudubbi osoittaa jälkiäänityksen olevan aivan oma taiteenlajinsa, Suuren Hiljaisuuden lopputulos tuntuu vertailussa vain laiskalta.
Näistä pienistä kömpelyyksistä huolimatta Suuri hiljaisuus on julmetun hieno elokuva. Se on genrensä huipputeos Hyvien, pahojen ja rumien rinnalla. Elokuvana se näyttää, miten onnistuneesti katsojan odotusten kääntäminen voi toimia, kun se toteutetaan oikein.
Kommentit
Lähetä kommentti