Peili

Tarkovskin definitiiviseksi mestariteokseksikin tituleerattua Peiliä pidetään myös ohjaajan haastavimpana. Elokuva on osin elämänkerrallinen, ja rooleissa nähdäänkin Tarkovskin vaimo, äiti sekä kuullaan hänen isänsä lausumassa runoja kertojaäänenä. Filmillä ei ole varsinaista narratiivia, vaan se liikkuu useassa aikatasossa tajunnanvirran ja unien logiikalla sekoittaen mukaan muun muassa arkistomateriaalia Neuvostoliiton historian varrelta.

Lähin vertailukohta leffalle, jonka keksin, on Fellinin 8½. Siinä missä Fellini kuitenkin pohti samalla henkilökohtaisen vision ja yleisölle kommunikoimisen ristiriitaa, Tarkovski keskittyy vain henkilökohtaiseen.

Varsinaiset kohtaukset, jossa kerrontaa jossain muodossa tapahtuu, eivät sinällään ole vaikeasti käsitettäviä. Niiden summana ei kuitenkaan synny mitään suurempaa tarinaa tai sanomaa eivätkä ne linkity toisiinsa muuten kuin kertojana toimivan kuolevan runoilijan muistojen, unien ja assosiaatioiden kautta. Joissain otoksissa ei ole mitään varsinaista järkeä, kunhan ovat vain todella komeita.

Kauniita hetkiä sitten riittääkin. Ikoninen kohtaus, jossa perheen lato palaa, on tulen ja veden elementteineen upeaa katsottavaa kuin myös kuunneltavaa, sillä äänimaailma luo poikkeuksellisen sielläolon tunteen. Toinen unenomainen kuuluisa kohtaus, jossa äitihahmo pesee hiuksiaan tulvivan ja romuttuvan rakennuksen sisällä, päihittää hyytävyydessään valtaosan kauhuelokuvien kuvastosta. Otos ilmassa levitoivasta äidistä laittaa puolestaan ihmettelemään, miten vaikutelma on oikein saatu aikaan. Pienetkin yksityiskohdat ovat vaikuttavia, kuten pellon poikki alloittain puhaltava tuuli.

Elokuva on tunnistettavan tarkovskilainen. Filmi kuvaa usein toista kohtauksen kahdesta hahmosta toisen repliikkien kuuluessa kuvan ulkopuolelta ikään kuin ensimmäisestä persoonasta. Kamera saattaa myös harhailla päämäärättömän oloisesti ympäristön satunnaisissa objekteissa, joilla ehkä on jokin syvempi merkitys kokonaisuuden kannalta tai sitten ei. Ajoittain elokuva leikkaa hätkähdyttävästi täysin vailla selitystä tai järjellistä tulkitaa jääviin otoksiin, kuten ikkunan läpi murtautuvaan kukkoon.

Peiliä on ylistetty Tarkovski-filmeille tuttuun tapaan runolliseksi, mystiseksi, spirituaaliseksi ja niin edelleen. Sisällöltään se on täysin tulkitsematon. Jollakin tapaa tietysti siinä on kysymys ajan kulusta ja muistoista, kenties myös ihmisen lähimmistä ihmissuhteista läpi elämän.

Toisaalta elokuva, jossa on paljon kauniita kuvia mutta jonka sisällön voi tulkita kukainen täysin miten haluaa, on pohjimmiltaan aivan yhtälailla ontto ja vailla sisältöä kuin pahimmat Hollywood-efektielokuvat. Toki Peilin etu vertailussa on sen omaperäisyys ja teknisen taituruuden ainutlaatuisuus, mikä tekee leffasta lähtökohtaisesti kiinnostavamman.

Ei Peili silti herätä minussa erityisiä intohimoja kauniita kuvia lukuun ottamatta. Unet, mystiikka ja spirituaalisuus tuntuvat usein vain kiertoilmaisuilta pinnan alla vallitsevalle tyhjyydelle, joskaan en tuomitse elokuvaa ensikatsomalta. Toistaiseksi summatkoon Studio Julmahuvi kuitenkin fiilikseni: