David Lynchin suvereenius saattaa Lost Highwayssa monet ohjaajat häpeään. Vaikka kyseessä on pohjimmiltaan neo-noir-trilleri, filmin ensimmäinen kolmannes on tehokkaampaa psykologista kauhuelokuvaa kuin 99 % varsinaisista kauhuelokuvista. Pitkästä aikaa oli piristävää myös katsoa elokuvaa, josta ei osannut sanoa kertakaikkisen lainkaan, mihin suuntaan se on menossa. Käsikirjoitus on kiero ja osaa yllättää.
Kaiken kaikkiaan Lost Highway on tunnistettavissa erittäin lynchläiseksi motiiveineen ja tavaramerkkeineen. Surrealististen unien ja fantasioiden lisäksi tuttua ovat pimeät moottoritiet, dopplegängerit, siirtymää todellisuuden ja kuvitelman välillä symboloivat punaiset verhot, keskiluokan ja alamaailman vastakkainasettelu, pahaenteinen ambienssihuminaa, Angelo Badalamentin soundtrack sekä naisiin kohdistuvaa tirkistelyä ja julmaa väkivaltaa. Näiden lisäksi leffa sisältää läjäpäin noir-vaikutteita, kuten valoilla ja varjoilla leikittelyä, femme fatalen, kaksi kappaletta synkisteleviä antisankareita sekä alamaailmaan liittyvän petoskuvion.
Ja täytyy sanoa, että nautin tästä koko sopasta täysin siemauksin. Tiivin tunnelman rakentajana Lynch on aivan omassa luokassaan. Elokuva voi huoletta loikata ahdistavista kauhutunnelmista mustan ja absurdin huumorin puolelle ilman, että meno kärsii siitä tippaakaan. Jo leikkaukset ja äänimaailma pitävät varpaillaan saaden aikaan tunteen, kuin mitä vain voisi tapahtua milloin vain. Leffan musiikkiraita on myös aivan loistava, ja Badalamentin alkuperäissävellysten lisäksi kuullaan musiikkia muun muassa David Bowielta, Trent Reznorilta, Lou Reediltä sekä Rammsteinilta – tietysti pornon yhteydessä.
Mulholland Driven tavoin Lost Highwayta maalataan puheissa vaikeaselkoisemmaksi kuin se onkaan. Loppujen lopuksi sen tarina vaimonsa murhaavasta miehestä on varsin suoraviivainen.
Elokuvan juoni selkeytyy, kun huomaa pari vihjettä. Ensimmäinen on päähenkilön toteamus alussa: "Haluan muistaa asiat omalla tavallani. Kuten muistan ne, en välttämättä niin kuin ne tapahtuivat." Toinen on elokuvan lopetus, jossa hän alkaa huutaa, sätkiä ja kouristella ruudun välähdellessä valkoisena.
Vastauksena filmin mysteeriin päähahmo kuolee sähkötuolissa. Kaikki siitä pisteestä eteenpäin, kun hän on muuttunut toiseksi henkilönsä, on hänen skitsofreniahoureista fantasiaansa elämän viime hetkillä. Vaimo on ilmeisesti todellisuudessa pettänyt häntä ja tehnyt pornoa gangsterin kanssa, mutta muuten loput elokuvasta on kuvitelmaa.
Fantasia alkaakin vähitellen romuttua ja päähenkilö muuttua takaisin omaksi itsekseen, kun hänen vaimonsa kaksoisolento toteaa hänelle: "Et ikinä saa minua." Hän on kuvitelmissaan pyrkinyt rakentamaan itselleen uuden identiteetin, jonka kengissä hän saavuttaa vaimonsa kaksoiskappaleen kanssa seksuaalisen täyttymyksen, mikä tosielämässä oli hänelle ulottumattomissa.
Koko leffan juju paljastuu siis itse asiassa hyvin samanlaiseksi kuin Mulholland Driven: kyseessä on pakoa julmasta todellisuudesta toiveunen keinoin. Jopa murha tapahtumien käynnistäjänä on hyvin samanlainen juonikuvio.
Aivan Mulholland Driven mestariteosluokkaan en nostaisi Lost Highwayta ensikatsomalla, sillä jälkimmäisessä on hetkittäin makuuni liikaa ohjaajalle ominaista maskuliinista mässäilyä. Toisaalta on todettava, että elokuvassa tarinan jokainen sivujuoni tuntuu harhaanjohdatusten sijaan täysin olennaiselta, Käytännössähän Mulholland Drive toistaa vain täsmälleen saman idean, joka tämän filmin kohdalla on huomattavasti originaalimpi. Voi olla, että jos olisin nähnyt leffat eri järjestyksessä, arvottaisin Lost Highwayn korkeammalle.
Kommentit
Lähetä kommentti