Pi

Darren Aronofsky oli myöhäisteini-iässä lempiohjaajani ja Unelmien sielunmessu leffa, joka sai innostumaan elokuvista ylipäänsä taiteenlajina. Jostain syystä ohjaajan esikoinen Pi on ollut pitkään näkemättä, mutta nyt asian laita on korjattu.

Pi paljastuu narratiiviltaan yllättävänkin vaikeaselkoiseksi ja Aronofskyn vähiten suurelle yleisölle ystävälliseksi elokuvaksi Mother!:in rinnalla. Elokuva seuraa matemaatikko Maxjaia, joka etsii säännönmukaisuuksia pii-luvusta. Max kärsii myös rajuista migreeneistä sekä skitsofreenisistä hallusinaatioista, koska hän katsoi lapsena liian pitkään aurinkoon.

Pettymyksekseni Pin tarinassa on loppujen lopuksi aika vähän kyse mistään matemaattisesta sisällöstä vaan enemmin, kuten yksi hahmoistakin toteaa, numerologiasta. Taustoitukseksi leffa esittelee pari kuuluisaa anekdoottia ja tunnettua matematiikan käsitettä, kuten Fibonaccin lukujonon sekä kultaisen leikkauksen. Sitten ihmetellään luonnon säännönmukaisuuksia, joiden pohjalle voidaan rakentaa idea siitä, miten kenties koko maailmankaikkeuden arvoitus tiivistyy yhteen 216 numeroa pitkään lukuun. Vai tiivistyykö sittenkään? Ehkä kyseessä on vain päähenkilön pakkomielteen vääristämä päähänpisto.

Aronofskyn esikoistyön ehdottomasti parasta antia on sen audiovisuaalinen puoli. Korkeakontrastisessa rakeisen mustavalkoisessa kuvassa, jonka tulkitsin myös heijastelevan silmänsä auringolle altistaneen päähenkilön näköaistimusta, on jotain kovin tunnelmallista. Se sopii erityisesti filmiin, jossa tarkastellaan introverttia migreenivaivaista nörttiä neitsytkammiossaan monitorien ääressä.

Clint Mansellin musiikeista tulee puolestaan mieleen vuotta myöhemmin julkaistu System Shock 2 -videopeli. Ambienssiäänimaailma on niin ikään asiallisen painostava

Aronofskyn tyyli on erottuva jo tässä hänen ensimmäisessä filmissään. Pillerinpopsintamontaasin teki viimeistään tunnetuksi hänen läpimurtonsa Unelmien sielunmessu, mutta Pi on muutenkin täynnä kekseliästä leikkausta ja kameratyöskentelyä. Migreeni- ja skitsofreniakohtauksista on saatu ohjaajan tuttuun tyyliin ahdistavia. Erityisesti aivojentökkimisotokset puistattavat.

Näyttelijäsuoritukset eivät yllä visuaalisuuden kanssa aivan samalle tasolle. Tällainen pääasiassa yhden hahmon ympärille keskittyvä elokuva kaipaisi ensinnäkin Sean Gullettea vangitsevamman pääosaesiintyjän. Sivuroolisuoritukset tuntuvat puolestaan Breaking Badista tuttua Mark Margolista lukuun ottamatta jopa tönköiltä.

Loppua kohden elokuvan tarina saa tuulta alleen, kun juoni lähtee lennokkaille laduille ja jälleen ohjaajalle tunnusomaisesti mukaan sekoittuu myös uskonto. Häpeilemätön juutalaishäröily on ainakin kiinnostavampaa kuin vahvasti ysäriltä haiskahtava spekulointi siitä, miten tietokone muuttuu yhden luvun myötä tietoiseksi ja käräyttää itsensä.

Pin tarinassa on tulkinnanvaraista, mikä kaikki tapahtuu vain Maxin mielessä ja mikä on todellista. Esimerkiksi lopetus on hyvin avoin sen suhteen, tappaako Max todella itsensä, onko pään poraaminen vai metaforaa, vai poraako hän konkreettisesti päänsä mutta selviää matemaattiset kykynsä menettäneenä. Tällaisessa pakkomielle- ja skitsofreniakertomuksessa päähahmonäkökulman epäluotettavuus on kuitenkin niin itsestäänselvä piirre, ettei kysymyksiin vastausten arvuuttelu ole yksinään kovin jännittävää.

Leffan sanoma on jokseenkin selvä. Introvertti työhönsä ja intohimoihinsa syventyvä ihminen on taipuvainen uppoutumaan ratkomiinsa ongelmiin niin syvällisesti, että niistä muodostuu hänelle liiankin henkilökohtaisia. Tämä johtaa usein siihen, että kokonaiskuva katoaa. Elokuvan päähenkilön monomania ja saman kuvion hahmottaminen kaikkialla on tällaisen tragedian ääriesimerkki.

Pi ei nouse Aronofskyn parhaimpien joukkoon, sillä se on epätasaisempi kuin esimerkiksi Unelmien sielunmessu, The Wrestler tai Black Swan. Elokuva on kuitenkin ohjaajalta jälleen katsomisen arvoinen paketillinen ahdistusta.