Candyman (1992)

Candymanin konsepti yliluonnollisesta koukkumurhaajasta, joka ilmestyy, kun hänen nimensä toistaa viidesti peilin edessä, oli minulle tuttu jo ennen vuoden 1992 Bernard Rosen elokuvan näkemistäkin. Bloody Mary -myytistä lähtevä idea on mieltä kutkuttava, koska sehän suorastaan kiusoittelee katsojaa testaamaan, kestääkö kantti tehdä sama virhe kuin elokuvan päähenkilöt. Olin silti pitkään kuvitellut elokuvan olevan geneerinen teinislasheri, kunnes sen kohtaukset alkoivat nousta vastaan erinäisissä Youtuben parhaiden kauhufilmikohtausten listauksissa.

Itse asiassa Candyman on jo rakenteensa puolesta piristävän epätavanomainen slasher-elokuva. Se alkaa kuin mikä tahansa genren kliseekokoelma, mutta ottaa edetessään täysin eri suunnan. Karkkimies itse esitellään vasta noin elokuvan puolivälissä, minkä jälkeen slasher-kaava hylätään paljon psykologisemman lähestymistavan tieltä. 

Tarinan yllättävä keskivaiheen käänne tuo läheisesti mieleen Lynchin Lost Highwayn, joka tosin ilmestyi vasta viisi vuotta tämän elokuvan jälkeen. Katsoja joutuukin arvuuttelemaan, onko päähenkilö menettämässä järkensä vai ei. Tässä ei tietenkään ole itsessään mitään erityisen omaperäistä, mutta toteutus on totuttua kierompi.

Leffassa väistämättä huomion kiinnittää se vastakkainasettelu, että murhaaja on musta mies ja päähenkilö valkoinen nainen. Tämä nostatti jo aikanaan rasismisyytöksiä filmiä kohtaan. Asetelma on kuitenkin tietoinen, sillä elokuvalla on yllättävästi sanottavaa ennakkoluuloista ja sosiaalisista ongelmista.

Candyman itse on valkoiseen naiseen rakastuneen ja raa'asti murhatun mustan miehen kummitus. Elokuva puolestaan itse toteaa varsin suorin sanoin urbaanien myyttien kuvastavan kaupungistuneen yhteiskunnan alitajuisia pelkoja. Valkoisten mielissä koukkumurhaaja on tietysti ilmentymä kammosta vaarallisia, rikollisia mustia kohtaan, kun taas köyhille ghetoissa asuville mustille hän edustaa jokapäiväistä ympäröivää väkivallan uhkaa.

Elokuvan sanomasta ja sen tapahtumien kulusta on mahdollista esittää useita eri tulkintoja. Keskeinen kysymys kuuluu, onko Candyman todellinen vai onko päähenkilö Helen varsinainen murhaaja.

Leffa vihjaa useaan otteeseen, että koukkusurmaaja on olemassa vain naisen pään sisällä: Kun Helen herää mustan naisen asunnosta verilammikossa, perheen koira on surmattu lihakirveellä eikä suinkaan koukulla. Kun hänen ystävättärensä tapetaan, hän havahtuu jälleen veren tahrimana ja veitsi kädessään. Sairaalassa hänelle ilmestyvä Candyman ei näy valvontakameroissa eikä kukaan Helenin ohella todista murhaajan olemassaoloa. Elokuvan lopussa romukasaan katoavan koukun näkevä poika puolestaan näkee Helenin, ei Candymanin, koukun. Jopa viimeisessä kohtauksessa, jossa kuolleista noussut Helen surmaa miehensä, murhaaja on kenties sittenkin miehen puukkoa kädessään pitävä rakastaja.

Oman tulkintani mukaan Candyman ei ole vain Helenin mielikuvitusta vaan yliluonnollinen olento, joka ei kuitenkaan itse surmaa uhrejaan vaan valitsee ammoista rakastajaansa edustavan Helenin välikappaleekseen. Mikään ei muuten selitä, miten Helen onnistuu psykiatrin vastaanotolla vapautumaan siteistään. Myös lopetuksessa on enemmän järkeä, jos kyse ei ole epätodennäköisesti kahden eri henkilön skitsofreniasta vaan kummitusten manipuloimista uhreista.

Miten elokuva haluaa tällä sitten sanoa? Pointti on nähdäkseni siinä, että Candymanin myytti on sosioekonomisesti paremmassa asemassa oleville valkoisille rasistinen urbaani legenda ja mustille selviytymiskeino. Ennakkoluuloiset valkoiset ovat puolestaan aivan samalla tavalla syyllisiä väkivaltaan kuin mustatkin. Tätä heijastelee se, että elokuvan alkupuolen murhista on vastuussa todellinen musta jengipäällikkö mutta myöhemmistä hyväosainen valkoinen nainen, Helen.

Helenin oma asuintalo alleviivaa yhteiskunnallista kahtiajakoa, sillä se on hiilikopio Candymanin vainoamasta julkisesta asuntoprojektista, joka siirrettiin varakkaiden valkoisten alueelta ghettoon. On täysin sattuman kauppaa, että valkoiseksi syntynyt Helen asuu tässä parempien ihmisten talossa eikä köyhien mustien kaupunginosassa. Molemmat ovat näköetäisyyden päässä toisistaan ja katsovat samaa Chicagon taivaanrantaa.

Elokuvan loppu, jossa Helen pelastaa vauvan Candymanille sytytetystä roviosta, on puolestaan nähdäkseni eräänlainen symbolinen valkoisten sovitustyö mustaa naapurustoa kohtaan. Candymanin myytti kuolee pois ja sen korvaa uusi myytti sarjamurhaajanaisesta. Urbaanin pelon kohde on siis vaihtanut kohteensa mustasta miehestä valkoiseen naiseen.

Candymanin monitulkintaisuus on toisaalta myös sen tietynlainen heikkous. Elokuvan loppupuoli ei enää yhtä selkeästi kommentoi sosiaalisia ongelmia kuin sen alku, mikä jättää varan näkemykselle, että filmi itse käyttää "mustan miehen pelkoa" vain kauhunsa mausteena ja Helen toimii eräänlaisena "valkoisena pelastajana". Suoraviivaisempi yhteiskunnallinen sanoma olisi todennäköisesti tehnyt elokuvasta kiistattoman aikaansa edellä olevan, rasismia käsittelevän kauhuklassikon 25 vuotta ennen Get Outia. Ei ihme, että jälkimmäisen käsikirjoittaja-ohjaaja on myös käsikirjoittanut tänä vuonna ilmestyvän Candyman-jatko-osan.

Yllättäen kauhuelokuvan kohdalla täytyy kehua vuolaasti roolisuorituksia. Etenkin Candymania esittävä Tony Todd on pirullisen kuumottava koukkumurhaajan saappaissa. Hänen olemuksensa ja pelkän äänenkäyttönsä hyytävydestä kertoo jo se, ettei hahmo monien muiden kauhuleffapahisten tapaan menetä tyystin tehoaan, vaikka hän filmin puolivälistä eteenpäin kaappaakin aimo osan ruutuaikaa. Erityisesti hahmon ensiesiintyminen nostattaa kylmiä väreitä.

Helenin näyttelijä Virginia Madsen suoriutuu niin ikään osassaan erinomaisesti. Hänen ja ohjaaja Bernard Rosen hienona oivalluksena Madsen ei esitä päähenkilöä perinteisenä kauhuelokuvan pinteessä olevana naisena. Sen sijaan hän on aktiivinen toimija, joka ennemmin lumoutuu kuin järkkyy Candymanin yritessä vietellä häntä uhrikseen.

Elokuva noudattaa kauhussaan pitkälti slashereille perinteistä jump scare -linjaa. Osa näistä kohtauksista on tosin varsin tehokkaita ja taidokkaasti rakennettuja hetkiä, vaikka filmin alkupuolellaan turvautuukin pariin tarpeettomaan ja kliseiseen hämäyssäikäytykseen. Itse verellä läträyksestä täytyy myös kiitellä, että se näyttää juuri oikealla tavalla iljettävältä ja uskottavalta. Philip Glassin urkuja ja pianoa hyödyntävä soundtrack virittää leffaan mainion kohtalokkaan tunnelman.

Candyman on aikaansa nähden monella tapaa varsin epätavanomainen kauhuelokuva ja sisällökkäämpi kuin alagenrensä edustajilta sopii odottaa. Koska filmi on jo saavuttanut hienoisen kulttistatuksen, veikkaan ja toivon, että ajan kuluessa se tullaan vielä muistamaan yhtenä 90-luvun kauhuklassikkona.