Festen

Ensimmäinen Dogma 95 -suuntausta noudattanut filmi, Festen, nosti maineeseen tanskalaisohjaaja Thomas Vinterbergin, joka on monelle tunnettu erityisesti Jahti-elokuvastaan. Se on myös minulle ensimmäinen Dogma-teos, jonka näen.

Dogma-suuntausta on syytetty monesti erityisesti amerikkalaiskriitikkojen taholta tekotaiteellisuudesta, mutta valituksen aihetta on ainakin Festenin kohdalla vaikea ymmärtää. Elokuva on hyvin suoraviivainen mustalla komedialla ja satiirilla höystetty draama, joka ei ole edes millän tapaa raskassoutuinen.

Erottuvin piirre, joka paljastaa myös filmin matalan budjetin, on se, että leffa on kuvattu halvalla käsivarakameralla. Tämä tosin sopii elokuvan luonteeseen, sillä se luo siihen dokumentaarisen tunnelman. Kamera on sijoiteltu myös usein kuin salaa tarkkailemaan otsikon mukaisia juhlia ja juhlijoita.

Festen satirisoi pintakiiltoa painottavan porvariston elämää, joka kätkee alleen julkisivua rumemman todellisuuden. Leffan hahmot kokoontuvat viettämään perheenisän 60-vuotispäivää eikä mikään tietenkään mene kuin suunniteltua.

Filmin tarinan selkärangan muodostaa perheen esikoispojan, Christianin, insestipaljastus, mutta hienostuneiston kuori rapisee pois muillakin tavoin. Yhdellä pojista on esimerkiksi paha tapa koheltaa kännissä, ja hänellä myös on ollut salasuhde yhteen palvelusneidoista, jonka hän on saattanut raskaaksi.

Konservatiiviset ennakkoasenteet käyvät vahvasti ilmi hahmojen puheissa. Perheenäiti muistaa esimerkiksi mainita, että vaikka tyttären suuntautuminen kulttuuriantropologiaan on "todella kiinnostava" juttu, vanhemmat olisivat halunneet hänestä asianajajaa. Lisäksi hän halveksii tämän vasemmistolaista poliittista suuntautuneisuutta.

Suvun jäsenet isovanhempia myöten paljastavat myös pinttyneet rotuennakkoluulonsa, kun nuorempi poika yllyttää koko juhlakansan laulamaan rasistista juomalaulua mustan miehen läsnäollessa. Tämä kohtaus on hyvin tunnistettava, sillä skandinaavisen juomalaulukulttuurin rasistiset puolet lienevät monille tuttuja opiskeluajoilta.

Teemana porvariston satirisointi pinnan alle kätketystä turmeltuneisuudesta ei ole mikään erityisen omaperäinen vaan jopa hiukan kulunut. Festenin viehätys muodostuu sen sijaan siitä, miten uskottavan tuntuisesti se käsittelee insestiä aiheena. On synkällä tavalla surkuhupaisaa seurata, miten koko suku elää itsepetoksessa asian suhteen, ja yrittää jotenkin jatkaa vielä juhlia Christianin karmivan paljastuksen jälkeenkin. Juhlijoiden sympatiat kääntyvät tietysti aluksi Christiania vastaan luoden varsin ahdistavan tilanteen, koska katsojalle totuus on selvä. Tällaisen draaman Vinterberg hallitsee, kuten Jahdista on tuttua.

Elokuva pysyy varsin tiiviinä ja tasaisesti eskaloituvana alusta loppuun, minkä vuoksi tarina myös toimii tehokkaasti. Ainoana realismia rikkovana puolena kiinnitin huomiota siihen, miten sekä Christian ja perheenisä hakataan varsin väkivaltaisesti elokuvan aikana, mutta he eivät saa tuloksena edes yhden yhtä mustelmaa järkyttämään muita juhlijoita. Leffassa esitetyn kohtelun jälkeen he tuskin olisivat todellisuudessa pärjänneet ilman ambulanssia.