Lisää Clive Barker -kauhua, tällä kertaa itsensä Barkerin käsikirjoittamana ja ohjaamana. Hellraiser on puhdasta body horroria. Ihmislihaa revitään koukuilla ja viattomista uhreista kasataan uusi eheä ruumis. Silti kyseessä ei ole mikään Saw-jatko-osien kaltainen gore-mehustelu vaan paljon tyylikkäämpi teos.
Leffan tapahtumat käynnistyvät, kun filmin antagonisti, Frank Cotton, ostaa jossain päin Afrikkaa salaperäisen pulmalaatikon ja aukaisee sillä portin toiseen ulottuvuuteen. Frank etsii äärimmäistä nautintoa, mutta toisen ulottuvuuden asukkaiden, kenobiittien, näkemys äärimmäisestä nautinnosta onkin äärimmäinen tuska.
Myöhemmin Frankin jäännöksille valutettu veripisara herättää hänet eloon mutta vain vaivoin kasassa pysyvänä, raadeltuna ruumiina. Frank houkuttelee veljensä vaimon ja entisen salarakastajansa Julian viettelemään ja murhaamaan epäonnekkaita miehiä, joita kuolleista herännyt kalmo voi sitten käyttää uuden ruumiinsa kasaamiseen.
Hellraiserin keskeisenä teemoina ovat lihalliset himot, nautinnon ja kivun häilyvä raja sekä näiden himojen toteuttamisesta ja rajojen etsimisestä syntyvä kauhu. Elokuvaa ei ole vaikea nähdä eräänlaisena sadomasokismiallegoriana. Onhan Barker itsekin vitsaillut, että halusi kutsua leffaa nimellä Sado-Masochists From Beyond The Grave.
Elokuva ei suorasanaisesti avaa, miksi Julia suostuu niin auliisti Frankin varsin kauhistuttavaan pyyntöön. Se vihjaa kuitenkin vahvasti, ettei motiivina ole niinkään rakkaus kuin seksuaalinen intohimo. Ei ihme, että filmin nimeksi ehdotettiin jopa "What a Woman Will Do for a Good Fuck".
Samalla tavalla myös Julian uhreja ajaa sokea kiima, jonka seurauksena he eivät tunnista vaaraa kuin liian myöhään. Jopa naisen aviomies, Larry, on joutua Frankin uhriksi ennen aikojaan, kun hän ei sänkyyn viekoiteltuna ymmärrä, että jokin on vialla.
Hellraiser ei ole erityisen pelottava filmi mutta tunnelmallinen se on. Käytännön efektit ovat todella komeita, etenkin Frankin reanimoitu ruumis ja kenobiitit, joista kuuluisimpana tietysti kauhuikoni Pinhead. Suosikikseni kenobiittien joukosta nousi puistattava Chatterer, joka on toiminut vahvana innoituksena Resident Evil 3:n Nemesikselle.
Ylipäänsä konsepti taikakuution avaamasta helvettiulottuvuudesta, jossa demonit kiduttavat ikuisesti uhriaan, on kiehtovan karmiva. Ei tarvitsekaan arvailla, mistä Event Horizon on ottanut vaikutteensa.
Elokuvassa on myös huvittavat puolensa. Yläkerrassa elelevä raato, jota aviomies ei vahingossakaan hoksaa, herättää väistämättä hilpeyttä. Samoin pahaa aavistomattomat uhrit, joita rakastajatar kärrää yksi toisensa jälkeen raadon ravinnoksi. En myöskään voinut olla hihittelemättä jatkuvasti uimalasit naamallaan virnuilevalle pullero-kenobiitille.
Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä leffan tarina kantaa erityisesti sen päähenkilön, Larryn tyttären Kirstyn voimin. Vaikka Ashley Laurence ei kenties olekaan maailman luontevin näyttelijä tytön roolissa, Kirsty on siitä piristävä kauhuleffan naispäähahmo, että hän reagoi tapahtumiin uskottavasti ja toimii jotakuinkin järjellisesti. On mukavaa kerrankin nähdä kauhuprotagonisti, joka vaikuttaa yhtä järkyttyneeltä ja äimistyneeltä kohtaamistaan hirveyksistä kuin normaalin ihmisen kuvittelisi olevan.
Aivan loppuun asti Hellraiserin paketti ei pysy kasassa. Frankin kuolema legendaarisine improvisoituine vuorosanoineen olisi täydellinen päätös elokuvalle. Jostain syystä brittiläinenkin kauhufilmi sortuu silti huipennuksessaan meluisaan jenkkimenoon, jossa kaikki kauhun rippeet kaikkoavat. Kirstyn kamppailu taikakuution voimin kenobiittejä vastaan on täysin tarpeeton osio, jossa ei ole enää mitään jännitettävää. Sitä myös leimaavat huonosti ikääntyneet efektit, jotka saavat kliimaksiin halvan xenamaisen fiiliksen.
Kökköä lopetustaan lukuun ottamatta Hellraiser on edelleen oikein toimiva kauhupätkä. Se ei yllä laadussaan toisen aikansa tunnetun Clive Barker -filmin eli Candymanin tasolle mutta on kestänyt aikaa paremmin kuin moni kuuluisampi kauhuklassikko.
Kommentit
Lähetä kommentti