Carnage

Roman Polańskin Carnagesta ei ole sitten sen ilmestymisen erityisemmin puhuttu ja syy on ymmärrettävä. Kyseessä on selkeästi ohjaajan heikompiin kuuluva työ. Vuoden 1966 Who's Afraid of Virginia Woolf? muodostaa filmille lähimmän vertailukohdan: näytelmään perustuvassa leffassa kaksi pariskuntaa kokoontuu saman katon alle riitelemään keskenään, ryyppäämään ja repimään haavoja auki. Ero on vain siinä, että Who's Afraid of Virginia Woolf? on pirullisen hauskasti ja terävästi kirjoitettu, Carnage ei niinkään.

Carnagen tapahtumat sysää liikkeelle kahden pojan välinen tappelu. Vanhemmat kokoontuvat toisen pariskunnan kotiin selvittelemään tapausta. Vieraileva pari jo poistumassa, kun kommunikaatio alkaa vähä vähältä luisua kohti otsikon mukaista lopputulosta.

Yhteen huoneistoon sijoittuva Carnage lepää käsikirjoituksensa ja näyttelijöidensä varassa. Käsikirjoituksen ongelma on kuitenkin siinä, ettei se ole erityisen keskeliäs, uskottava tai hauska.

Yksinkertaisen tarinan eskalaatiopisteitä alkaa aavistella jo varhain. Koska toinen miehistä puhuu jatkuvasti kännykkään, hyvin aikaisin käy mielessä, kuinka hupaisaa olisi, jos turhautunut vaimo nakkaisi kapistuksen ikkunasta. Kun viimein tuntia myöhemmin vaimo pudottaa puhelimen vesimaljakkoon, efekti ei ole enää kummoinen. Toisin kuin Who's Afraid of Virginia Woolf?, Carnage ei yllätä eikä myöskään uskalla revitellä yhtä käännettä lukuun ottamatta.

Noin puolivälistä eteenpäin filmiä on vaikea uskotella itselleen, että tilanne hahmojen välillä edelleen jatkuu. Ensimmäisen kerran vieraiden kääntyminen ovella tuntuu vielä luontevalta. Heidän ängätessä toisen kerran suivaantuneina takaisin asuntoon, fiilis on kuitenkin sama kuin kauhuleffoissa, joissa idiootit päähenkilöt eivät voi vain poistua kummitustalosta, koska muuten elokuva loppuisi.

Carnage onnistuu huvittamaan vain harvakseltaan. Suurimman osan ajasta tuntuu, että keskimääräisen Internet-väittelyn seuraaminen on viihdyttävämpää touhua, sillä typerät hahmot lähinnä turhauttavat. Muutamat naurahdukset saadaan irrotettua siinä vaiheessa, kun nelikko ratkeaa ryyppäämään. Christoph Waltzin näyttelemälle kyyniselle lakimiehelle on myös kirjoitettu jokunen hauska heitto.

Näyttelijäsuorituksia ei voi kuitenkaan moittia, mikä pelastaa paljon käsikirjoituksen puutteita. Waltzin lisäksi, Kate Winslet, Jodie Foster ja John C. Reilly muodostavat erinomaisen kaartin, joka puhaltaa persoonaa hahmoihin. Erityisesti Hollywoodin kirkkaimmista parrasvaloista poistunutta Fosteria on ilo katsella. En tosin voi olla miettimättä, miten paljon vaikuttavampi kokemus varmasti olisi teatterin lavalta katsottuna.

Ajoittain performansseissa heijastuu tarpeeton satiirinen karikatyyrimäisyys, joka vaikuttaa ohjaukselliselta valinnalta. Täysin vakava tulkinta ilman pakotettua komedista pohjavirettä olisi toiminut naurujenkin kannalta paremmin.

Satiirin kohde on tietysti selvä: urbaanin valkoihoisen keskiluokan sivistyneen käytöksen kuorrutuksen alta paljastuvat todelliset, paljon rumemmat ja alkukantaisemmat arvot sekä halut. Piikittely on vain niin ilmiselvää, ettei siitä tietyn pisteen jälkeen irtoa kummoisia oivalluksia.

Carnagen jaksaa katsoa kertaalleen lähinnä hyvin tiiviin kestonsa ja mainion näyttelijätyön vuoksi. Järin onnistuneena sitä on kuitenkaan vaikea pitää, sillä samat ideat on valkokankaalla toteutettu jo huomattavasti etevämmin.