Kwaidan

Harakirin ohjaajan, Masaki Kobayashin, kolmetuntinen antologiaeepos Kwaidan kertoo japanilaisia kummitustarinoita. Neljä eri tarinaa eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta verkkainen aavesaduilla tunnelmointi kantaa hyvin elokuvan tuhdin keston.

Vaikka Kwaidan ei vie yöunia, se sisältää silti useita hyytäviä hetkiä ja kuvia. Leffan toinen segmentti, The Woman of the Snow, nousi selkeäksi suosikikseni traagisuudessaan. Se on myös kertomuksista karmivin: japanilaiselle kauhuelokuvalle jo suoranaiseksi kliseeksi muodostuneessa pitkähiuksisessa naiskummituksessa on vain yksinkertaisesti jotain karvoja nostattavaa.

Koko elokuvan mieleenpainuvimmasta annista vastaa sen huikea lavastus ja värimaailma. Tavanomaisen studion sijaan hylätyssä lentokonehallissa kuvattu filmi loihtii valkokankaalle suorastaan taianomaisia näkymiä, jotka tuntuvat samaan aikaan sekä uskottavilta että epätodellisilta.

Miljööt ovat viimeistä piirtoa myöten mietittyjä kuin taidemaalaus ja käyttävät hyödyksi väriskaalaa laidasta laitaan ilman, että lopputulos äityy räikeäksi. Nykykatsojaa voi häiritä kenties se, että monet taustat ovat päivänselvästi maalauksia, mutta realismia leffa tuskin hakee takaa. Ennemmin Kobayashin näkemys tuntuu nimenomaan myyttiseltä Japanilta, jossa historiallinen totuus sekä ihmisen sepittämä taru sekoittuvat.

Kobayashin leikkaukset ja kamera-ajot ovat Harakirin nähneelle tunnistettavia myös Kwaidanissa. Ensimmäistä segmenttiä lukuun ottamatta ne eivät tosin näyttele yhtä suurta roolia kuin samuraielokuvassa. Äänisuunnittelu on puolestaan aikaansa edellä, sillä äkilliset kalahdukset, helähdykset ja riitasoinnut sekä hienovarainen ambienssi luovat vahvan vaikutelman henkimaailman ja ihmiselon kohtaamisesta.

Ainoastaan leffan maskeeraus tuntuu hetkittäin ikääntyneeltä, sillä muun muassa puuterointi ja tekohiukset paistavat välillä lähikuvissa turhan selkeästi läpi. Toisaalta tyylissä lienee havaittavissa vaikutteita kabuki-teatterista, jonka perinteille elokuva on paljon velkaa.

Kwaidanin tarinoissa kummittelua yhdistävä teema on ihmisen rike, josta seuraa rangaistus. Oli kyseessä sitten rakkaan hylkääminen, sanojen syöminen, kyvyttömyys torjua viettelys, tai rauhan häiritseminen, filmin hahmot eivät säästy syntiensä seuraamuksilta. Koska kyseessä on joukko japanilaisia kansantarinoita, heijastuvat leffassa toki niiden sisältämät moraaliset opetukset sekä maailmankuva. Ihminen on tietämätön olento, jonka hairahduksilla ja sekaantumisilla henkimaailman asioihin on yleensä ikävä lopputulos.

Kwaidan ei tee samanlaista lähtemätöntä vaikutusta kuin mestarillinen Harakiri. Silti se on audiovisuaalinen taidonnäyte Kobayashilta, joka on kirjoissani noussut Japanin kenties kiinnostavimmaksi elokuvaohjaajaksi. Hänen kummitusantologiansa loistaa erityisesti tunnelman rakentamisessa.