Elokuvaklassikko Mantsurian kandidaatti tarjoilee kommunismipelkoa satiirisella otteella 60-luvun USA:ssa. Filmi herättää nykypäivänä katsoessa kaksijakoisia fiiliksiä. Sormien läpi voi helposti katsoa sen, että ihmisten aivopeseminen Pavlovin ehdollistamismenetelmien mukaisesti tiedetään nykypäivänä mahdottomuudeksi. Tämänkin hyväksyen leffan juoni on silti vähintään höpsö.
Elokuvan satiirinen ote on toisaalta säilynyt paikoittain häkellyttävän hyvin nykypäivään. Jo toteamus televisiota tuijottavan kansan lietsomisesta hysteriaan tuntuu yhä kummallisen relevantilta.
Ajankohtaisinta filmin pahisten suunnitelmassa on kuitenkin kommunismin pelon käyttäminen propaganda-aseena. Tätä myös nyky-Venäjä hyödyntää toimii, ja halpaan menevät iloisesti sekä persut että muut äärioikeistosympatisoijat. Höynäytettävät näkevät leffassa kommunisteja kaikkialla – paitsi toki oikeiden kommunistien kohdalla.
Kiinalaisten suunnitelma oman kandidaattinsa nostamisesta USA:n presidentiksi tuntuu sekin kylmäävältä nykypäivää ajatellen. Olihan Trump Venäjän ilmiselvästi preferoima vaihtoehto, jonka nousemista valtaan heidän tiedustelupalvelunsa avitti.
Leffan juoni herättää silti paljon kysymyksiä. Jos kommunisteilla on agentit niinkin korkeassa asemassa kuin varapresidenttikandidaattiutta havittelevana senaattorina sekä hänen puolisonaan, mihin he oikein tarvitsevat aivopestyä sotilasta? Koska kyseinen sotilas on vieläpä saman senaattorin vaimon lapsi, eikö paljon helpompaa olisi, jos hänen äitinsä aivopesisi lapsensa puhtaasti perinteisen kasvatuksen keinoin? Jos lapsi puolestaan manipuloidaan salamurhaamaan toinen presidenttikandidaatti, eikö hänen potentiaalinen kiinnijäämisensä olisi skandaali kommunistisenaattorille ja siten vaarantaisi koko operaation?
Koko filmin loppuhuipennus assasinaatioyrityksineen on sitä paitsi ennalta arvattava. Hetkeäkään en epäillyt, etteikö aivopesty Raymond Shaw heräisi hypnoosistaan ja tappaisi presidenttikandidaatin sijaan senaattorin, äidin ja lopulta itsensä. Silti hän täysin vailla mitään järkevää syytä tähtäilee h-hetkeen asti varsinaiseksi uhriksi oletettua kandidaatta, jotta elokuvayleisön jännitys pysyisi yllä. Myös tapa, jolla Frank Sinatran esittämä majuri Marco jättää kaikki varotoimenpiteet väliin Shaw'n luonteen paljastuttua hänelle, tuntuu täysin epäuskottavalta.
On silti pakko ihailla sitä, miten elokuva onnistui huipennuksellaan ennakoimaan todellisuutta. Presidentti Kennedy nimittäin murhattiin vain vuotta myöhemmin leffan ilmestymisestä.
Jos unohdetaan tarinan järjettömyydet, Mantsurian kandidaatti on kuitenkin timantinkova hahmodraama. Raymond Shaw'n täytyy olla yksi elokuvahistorian kiehtovimmin kirjoitettuja antisankareita. Hänen juro luonteensa, aiempi epäonninen romanssinsa sekä Laurence Harveyn riipaiseva ja karismaattinen näyttelytyö luovat täydellisen pohjan traagiselle hahmolle. Tavassa, jolla hän kuvaa itseään rakastuneena, on jotain äärimmäisen tunnistettavaa: "Some people are loveable and some people are not loveable. I am not loveable. Oh, but I was very loveable with Jocie. Ben, you can't believe how loveable I was.
Kohtaus, jossa Shaw pakotetaan tappamaan hänen vaimonsa ja appensa on puolestaan sen verran rankka käänne, etten todellakaan odottanut sitä vieläpä näin iäkkäältä filmiltä. Aplodit käsikirjoituksen rohkeudesta kuulunevat alkuperäiselle Richard Condonin romaanille.
Pääroolissa Frank Sinatra ei ole lainkaan hassumpi vyyhtiä selvittelevänä majuri Marcona, joka toimii eräänlaisena yleisön sijaishenkilönä. Marcon vaimo Rose, jota näyttelee Psykosta tunnettu Janet Leigh, on tosin täysin turha hahmo. Hän hylkää käsittämättömästi sulhasensa ja loikkaa suin päin naimisiin Marcon kanssa, mutta mitään muuta roolia hänellä ei koko leffassa ole, mikä on hiukan outoa. Eräs teoria kuuluukin, että myös hän on vakooja ja aivopestyn Marcon kontrolloija.
Mantsurian kandidaatti on monessa suhteessa edelleen vaikuttava mutta juoneltaan hiukan epäuskottava aikansa satiiri. Sen vaikutus näkyy viihteessä yhä: esimerkiksi Homeland, tuo jostain käsittämättömästä syystä viime vuosikymmenen alussa ylistetty, muukalaispelkoinen televisiosarja, on ryöstänyt siitä käytännössä yksi yhteen ensimmäisen kauden juonikuvionsa. Tarinan satiirisen ulottuvuuden se tietysti missaa täysin.
Kommentit
Lähetä kommentti