David Lynchin road-movie, Wild at Heart, on hänen suoraviivaisimpia tekeleitään, mikä tarkoittaa silti hyvin vinksahtanutta elokuvaa. Vaikutteita filmistä ovat takuulla ottaneet niin Quentin Tarantino kuin Coenin veljeksetkin, sillä siinä riittää heille tyypillistä räiskähtelevää väkivaltaa sekä eriskummallisia hahmoja.
Leffa on varmasti ollut aikanaan myös jonkinlainen seksuaalisen kuvaston edelläkävijä, sillä Nicolas Cagen ja Laura Dernin hahmot nussivat toisiaan valkokankaalla kaniinien ahkeruudella. Paljasta pintaa ja väkivaltaa kaihtamaton filmi vaikuttaa hetkittäin suorastaan eksploitatiiviselta. Aivan tarkoituksella epäilemättä, sillä onhan Lynchin mentaliteetti ohjaajana parantumattoman tirkistelijämäinen.
Wild at Heart voi tuntua ison osan kestostaan käsittämättömältä sillisalaatilta, jossa Lynch vain töräyttelee ruudulle hetken mielijohteesta ideoitaan ja sitoo ne jotenkuten osaksi nuorenparin pakomatkaa. Osaksi näin onkin. Elokuva avautuu kuitenkin toisella tavalla, kun pitää mielessä ohjaajalle tavanomaisimman teeman, americanan rujon kääntöpuolen.
Wild at Heartissa yhdistyvät vertauskuvallinen fantasia, kansallismaisemat sekä holtiton ja väkivaltainen yhteiskunta. Viittaukset Ozin velhoon ja Elvikseen symboloivat hahmojen pakopyrkimyksiä julmasta todellisuudesta. Kaksikko puolestaan matkustaa läpi idyllisten New Orleansin ja Texasin, joita kuitenkin värittävät veriset kohtaamiset ryöstöä, murhia ja auto-onnettomuutta myöten. Kaunis nuori nainen on näissä miljöissä myös jatkuvassa vaarassa joutua miesten hyväksikäyttämäksi ja jopa raiskaamaksi.
Lynchin filmin pohjavire on kuitenkin optimistinen. Nuoripari kapinoi vanhempaa sukupolvea ja turmiollista ympäristöään vastaan. Vaikka kamppailu näyttää ensin epätoivoiselta, heidän rakkautensa voittaa aikaa myöten kaikki esteet.
Loppuratkaisu Elvis-hempeilyineen on yllättävänkin sympaattinen (jos Cagen paistava nenäproteesi ei vie huomiota). En usko, että onnellinen päätös on tarkoitettu ironiseksi, vaikka monet ovat sitä niin tulkinneet.
Päärooleissa Cage ja Dern ovat elämänsä vedossa. Cage on ylivoimaisen ysäricool käärmeennahkatakissaan ja jopa laulaa soolonsa. Kiimaisena kiemurteleva Dern puolestaan huvittaa, mutta runsaasta paljaasta pinnasta huolimatta hahmo ei tunnu ontolta tai esineellistetyltä. Willem Dafoe taas onnistuu aina ilahduttamaan ja nähdään tässä filmissä tavanomaistakin kajahtaneemmassa roolissa. Sivuosista voi bongailla myös joukon Twin Peaks -cameoita, hilpeimpänä Sheryl Leen Ozin hyvänä noitana.
Lynchin outoudessa ja kekseliäisyydessä on aina se hyvä puoli, että hän kykenee yllättämään kokeneemmankin elokuvakatsojan. Oli kyse sitten räväkästä aloituksesta, omaperäisistä leikkauksista, painostavana toistuvasta syttyvän tulen motiivista, odottamattomasta surullisesta kohtauksesta moottoritieonnettomuuden äärellä tai ratkiriemukkaan hurmeisesta haulikkosurmasta, vaikeahan tällaista katsoessa on olla viihtymättä.
Ohjaajansa filmografiassa Wild at Heart jää näkemistäni hännänhuipuksi. Se ei tarkoita, että kyseessä olisi missään nimessä huono tai edes keskinkertainen elokuva, mutta Lynchin teoksien joukossa se tuntuu hiukan yhdentekevämmältä kuin muut. Kiinnostavin puoli leffassa on se, miten se peilaa ohjaajansa tummat tavaramerkkiteemat vasten aidosti sydämellistä rakkaustarinaa.
Lynchin leffat paremmuusjärjestyksessä:
- Mulholland Drive
- Twin Peaks: Fire Walk With Me
- Lost Highway
- Elephant Man
- Eraserhead
- Blue Velvet
- Wild at Heart
Kommentit
Lähetä kommentti