Etsijät

Olen tähän mennessä nähnyt vain yhden John Fordin ja John Waynen länkkärin, Miehen joka ampui Liberty Valancen. Sivistykseni kaipasi siis laajentamista kaksikon kenties kuuluisimmalla ja arvostetuimmalla elokuvalla, Etsijöillä.

50-luvun westerniksi Etsijät on suorastaan hätkähdyttävän julma. Tätä vieläpä korostaa se kontrasti, miten lämminhenkisen kuvan aikakauden naiivi melodraama luo rajaseutujen elämästä elokuvan alussa. Kun intiaanit sitten saapuvat paikalle, murhaavat texasilaisperheen äidin, isän ja pojan sekä raiskaavat ja kidnappaavat alaikäiset tyttäret, on yllätyskäänteestä vaikea olla tyrmistymättä.

John Waynen esittämä Ethan sekä hänen ottoveljenpoikansa, intiaanitaustainen Martin, ryhtyvät otsikon mukaisiksi etsijöiksi jäljittämään nuorinta ja ainoata henkiinjäänyttä tytärtä. Reissusta ei tule mikään aivan lyhyt sunnuntaijolkottelu, vaan parivaljakon urakka jatkuu vuosikausia kuin Homeroksen harharetket.

Technicolor-väreissä loistava Etsijät on suunnattoman kauniisti kuvattu. Texasia esittää leffassa Utahin Monument Valley tunnistettavine kivipaaseineen. Vaikutelma on aivan eri luokkaa kuin monissa vastaavan aikakauden filmeissä, joissa oikeiden ympäristöjen sijaan on käytetty taustoina matte-maalauksia. Etsijät tuo komeudessaan ensimmäisenä mieleen Arabian Lawrencen. Ei ihme, sillä David Lean tutki Fordin elokuvaa oppiakseen, miten kuvata tyylikkäästi maisemia.

Upeiden maisemien ohella Etsijät on myös täynnä vaikuttavia toimintakohtauksia. Näissä joukko oikeita ihmisiä ratsastavat oikeilla hevosilla, hyppii niiden päältä sekä kaatuilee niiden kanssa ilman tippaakaan CGI:tä. Meno tuntuu vaaralliselta, koska se on todennäköisesti ollut sitä myös kuvattaessa. Kun leffassa ammutaan biisoni, se tosissaan ammutaan, ja luodin voi kuvassa havaita sujahtavan eläimen nahkaan. Vauhtiakaan ei toiminnasta puutu, sillä kamera-ajot ovat hetkittäin todella hurjia.

Aikakaudelle tavanomainen teatraalinen näyttely ja dialogi eivät onnistu häiritsemään, vaan ne itse asiassa sopivat hahmoille. Koska kyseessä on 1860-luvulle sijoittuva tarina, heidän puhetyylinsä voi ajatella olevan vain tuolle ajanjaksolle ominainen.

Sen sijaan 50-lukulaiset komediset kevennykset tuntuvat aiheeltaan näin vakavahenkisessä elokuvassa aikansa eläneiltä. Pullean intiaanivaimo potkaiseminen mäkeä alas on kuin eri leffasta repäisty, ja hölmöläismäinen Mose-huumorisivuhahmo käy vain rasittavaksi. Vera Miles tekee puolestaan myös tässä Fordin filmissä täsmälleen saman ikävystyttävän roolin kuin The Man Who Shot Liberty Valancessa rakkautensa kohdetta tomerasti läksyttävänä ja tälle tulistuvana neitona.

John Wayneen voi onneksi luottaa, sillä onhan näyttelijän isällisen rauhallisessa ja välinpitämättömän rennossa olemuksessa jotain maagista. Tähden läpäisevä katse ja tilanteen herruutta uhkuva elekieli onnistuvat jälleen luomaan yhden elämää suuremman hahmon.

Päähenkilönä Waynen esittämä Ethan onkin sikäli kiinnostava tapaus, että hän on jopa lännenelokuvalle epätavanomaisen harmaa antisankari. Hänessä tiivistyy myös Etsijöiden hankalan ristiriitainen suhde rasismiin. Fordilla on selvästi filmillään tarkoitus viestiä, että ideaalimme westernien sankaruudesta on kaikkea muuta kuin ongelmaton.

Ethan ei ole näet missään nimessä puhtoinen hahmo, vaan hän paljastuu pesunkestäväksi rasistiksi, joka laukoo intiaaneja kohtaan jatkuvasti rotusyrjiviä kommentteja. Hänen kostoretkensäkään tarkoitus ei ole mikään ylevä pelastusoperaatio vaan heimopäällikön kanssa häpeällisesti naiskennelleen sukulaistytön murhaaminen. Pohjimmiltaan hän osoittautuu yksinäiseksi, katkeroituneeksi ja sodan hävinneeksi mieheksi, joka saapuu talon oviaukkoon yksin ja lähtee yksin löytämättä lopultakaan etsimäänsä – toisin kuin kaikki muut tarinan hahmot.

Etsijöiden konservatiivinen kaksijakoisuus näkyy kuitenkin siinä, ettei se teemoistaan huolimatta  kykene täysin hylkäämään ohjaajansa aiempien teosten rasismia. Filmi ei ole samaa mieltä kuin Ethan hahmona, mutta silti sen päivänselviä epäsympaattisia pahiksia ovat brutaalit comanche-intiaanit.

Tätä asetelmaa ei muuta sekään, että leffa pyrkii kehittelemään comanchejen teoille inhimillistä motiivintynkää. Intiaanit esitetään nimittäin läpi elokuvan "niinä toisina", joiden asemaan katsoja ei pääse todella samaistumaan. Korkeintaan he kelpaavat pahiksen ohella koomisiksi kevennyksiksi.

Pikkuasioista voi myös nipottaa. Yöotokset ovat vanhojen elokuvien tapaan selvästi filtterin läpi vietyjä päiväotoksia, mikä tekniikkana ei ole järin hyvin vanhentunut. Eräässä kohtauksessa puolestaan haudasta kaivettu intiaani hengittää niin päivänselvästi, että on pakko ihmetellä, miten kyseinen hetki ei päätynyt leikkaamon pöydälle. Etsityn nuorimman tyttären motiivit poukkoilevat lisäksi tarinassa omituisesti: ensin hän väittää kuuluvansa intiaanien joukkoon, kun taas myöhemmin hän ilahtuu ottoveljensä saapuessa pelastamaan häntä.

Vanhakantaiset asenteet ja ikääntyneen huumorin unohtaen Etsijät on kuitenkin äärimmäisen viihdyttävä ja tautisen hyvännäköinen lännenfilmi, joka jokaisen tulisi katsastaa. Vaikkei se kenties ole kummoinen kehu, Fordia täytyy myös arvostaa siitä, että hän on ainakin jossain määrin kyennyt tutkimaan kriittisesti omaa tuotantoaan ja dekonstruoimaan omia yksinkertaistavia karikatyyrejään.