Isä

Anthony Hopkinsin tähdittämä, kehuja niittänyt Isä-elokuva on kuvattu muistisairaan päähenkilön näkökulmasta. Arvelin etukäteen, että raskas aihe, omaperäinen juju sekä laadukas toteutus itsessään saisivat epäilemättä aikaan peruspätevää draamaa, mutten odottanut sen enempää. Florian Zellerin oman näytelmänsä pohjalta ohjaama ja käsikirjoittama filmisovitus pääsee kuitenkin poikkeuksellisesti ihon alle.

Hopkins todistaa pääroolissa, miksi hän on yksi tämän hetken taitavimpia elossa olevia näyttelijöitä. Oscar-voitto on täysin ansaittu eikä siihen olisi tarvittu edes korona-ajan leffakatoa, sillä mies olisi vienyt suorituksellaan pystin suvereenisti minä vuotena tahansa. Tähti välittää täydellisesti hieman änkyrän mutta pohjimmiltaan teräväpäisen vanhentuvan perheenisän vähittäisen muistin rapistumisen kaikkine äkillisine persoonan ja mielialan muutoksineen. Vaihdokset flirttailevasta ja leikkisästä julmaan ja äkämystyneeseen sekä lopulta neuvottoman ja eksyneeseen ovat sekä vaikuttavia että uskottavia.

Sivuroolissa Olivia Coleman on niin ikään mainio tyttärenä, joka haluaa pitää huolta isästään mutta joka tahtoisi elää myös omaa elämäänsä. Elokuva rakentaa hahmojen välille hienovaraisen konfliktin vailla mustavalkoisuutta. Isä jaksaa muistutella, miten hänestä tytär on hiukan pöhkö ja miten hän piti enemmän tämän kuolleesta siskonsa, jonka hän luulee edelleen olevan elossa. Tytär puolestaan yrittää tehdä sen, mikä on oikein, mutta selvää on, että ison osan ajasta velvollisuudentunto painaa vaakakupissa enemmän kuin rakkaus.

Koskettavan lisäksi Isä on monin paikoin ahdistava filmi. Päähenkilö sekoittaa ympärillä olevien ihmisten henkilöllisyydet kuin myös ajan kulun sekä tapahtumien järjestyksen. Vaihtuvat asunnot ja ympäristöt sulautuvat hänen päässään klaustrofobisesti yhdeksi ja samaksi lokaatioksi. Katsojana myös miettii väistämättä, miltä mahtaa tuntua, kun oma menneisyys ja identiteetti alkavat unohtua sekä kaikki kosketus ympäröivään maailmaan ja läheisiin ihmisiin häviää. Tämän ajatuksen tiimoilta leffa olisi tosin voinut sukeltanut vielä syvempiinkin vesiin.

Kohtaukset, joissa filmi koettelee katsojansa kylmää stoalaisuutta, ovat selkeät. Ensimmäinen on hetki, jossa tyttären miesystävä läpsii salaa avutonta päähenkilöä kyyneliin asti. Vaikka leffa on luonteestaan johtuen täynnä epäluotettavaa kerrontaa, tulkitsin tämän olevan muutakin kuin Hopkinsin hahmon kuvitelmaa. Vanhuksen avuttoman tilan hyväksikäyttäminen tuntuu hätkähdyttävältä ja julmalta.

Elokuvan lopetus saa viimeistään palan kurkkuun. Tyttärensä vanhainkotiin hylkäämä isä alkaa unohtaa vähitellen identiteettinsä sekä taantua lapsen tasolle. Tämän jollain tasolla tiedostaen hän peloissaaan ja itkien anoo hoitajalta äitiään apuun. Pajon lohduttomampaa materiaalia en ole hetkeen valkokankaalla nähnyt.

Isä kohoaa näkemistäni draamoista vavahduttavimmaksi sitten Manchester by the Sean. Hopkinsin virtuoosimainen näyttelytyö, kekseliäs lähestymistapa raskaaseen aiheeseen sekä erinomainen käsikirjoitus saavat suorastaan ärsyyntymään, että täysin mitäänsanomaton Nomadland vei Oscarin leffan edestä.

Kuten niin monien näytelmäsovitusten kohdalla, Isänkin tapauksessa jäin pohtimaan, olisiko kokemus vielä kouriintuntuvampi näyttämöltä seuraten. Elokuvasovituksella on tosin etunaan leikkaus, joka auttaa entisestään asettumaan Alzheimeria sairastavan nimikkohenkilön pään sisään. Joka tapauksessa filmi tarjoaa poikkeuksellisen vaikuttavan elämyksen.