Evil Dead (2013)

Fede Alvarezin ohjaama vuoden 2013 Evil Dead -remake on saanut varovaisia kehuja siitä, ettei kyseessä ole huonoin mahdollinen kauhuklassikon uudelleenfilmatisointi. Tämän vuoksi päädyin myös itse tarkastamaan sen Netflixistä. Positiivinen pöhinä ei ollut täysin tuulesta temmattua, sillä Alvarezin filmi tavoittaa lähdemateriaalinsa hengen.

Olen katsonut Sam Raimin alkuperäisen Evil Deadin hieman alle vuosi sitten. Elokuva ei tehnyt tuolloin suurta vaikutusta. Sen peruspalaset ovat kuitenkin kunnossa, joten uudelleenversiointi teoksesta ei kuulostanut edes hullummalta idealta. Huomautettakoon, etten ole nähnyt Evil Dead II:a, joka ymmärtääkseni on edeltäjänsä eräänlainen soft reboot ja josta tämä remake ottanee myös vaikutteita.

Vuoden 2013 Evil Dead markkinoi itseään "kauheimpana elokuvana, jonka tulet koskaan näkemään". Markkinointilause on huomiota herättävä, mutta aika kaukana totuudesta. Ilkeästi gorella ruudulla tosin läträtään. Alkuperäisteosta kunnioittaen leffa ei hyödynnä efekteissään lainkaan CGI:tä (jälkiprosessointia lukuun ottamatta) vaan pelkkiä taitavia käytännön tehosteita, mikä on hatunnoston arvoista.

Osa kriitikoista on syyttänyt Evil Dead -remakea samanlaisesta halpahintaisesta gorepornosta kuin Saw- ja Hostel-filmit. Leffoissa on kieltämättä samankaltaisuuksia, mutta nähdäkseni ällöttävät verikekkerit eivät ole Evil Deadissa tyystin itsetarkoituksellisia.

Julma hahmojen kidutus on toki olennainen osa filmin shokeeraavuutta ja sitä kautta viehätystä. Kuitenkin siinä missä esimerkiksi Sawit on rakennettu kuin pornopätkät, jossa pizzalähetti päätyy yhdynnän sijaan menettämään raajansa, Evil Dead vahvistaa väkivallalla asetelmiensa ahdistavuuden ja epäreiluuden tunnetta.

Alvarezin teos myös onnistuu tavoitteessaan, sillä vaikkei filmi ole varsinaisesti pelottava, kuristavan intensiiviseksi sitä voisi kuvailla. Kauhut hyökkäävät mökin asukkien päälle niin aggressiivisesti ja kammottavilla tavoilla, että ajatus samaan neuvottomaan tilanteeseen joutumisesta hirvittää.

Hahmoilla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta miettiä, miten tilanteessa pitäisi toimia. He joutuvat ainoastaan reagoimaan pahuuden ottaessa tovereitaan valtaan ja pakottaessa heidät tekemään mitä vastenmielisempiä temppuja. Yksikään henkilöistä ei säästy kivuliailta tilanteilta. Tämä armottomuuden ja brutaaliuden yhdistelmä oli oleellinen osa myös alkuperäisen elokuvan vetovoimaa, mutta siinä tahaton koomisuus latisti (tai katsojasta riippuen nosti) viehätystä.

Evil Dead -remakea onkin kritisoitu sen huumorintajuttomuudesta. Lähdemateriaalin tavoin leffa on vakava, mutta amatöörimäisestä näyttelystä ei irtoa vastaavasti nauruja. Silti tiettyä pilkettä silmäkulmassa on havaittavissa. Hupia syntyy esimerkiksi siitä, kun possessiouhri kähisee ja laukoo irstauksia Manaaja-vaikutteisesti kuikistellessaan lattialuukusta, sekä hurmeisesta moottorisahafinaalista.

Alvarezin ohjaustyön sudenkuopaksi muodostuvat kauhuleffoille tyypillisesti yhdentekevät ja tyhmästi käyttäytyvät hahmot. Ovelana muokkauksena konseptiin nuorisoa sentään harhautetaan sillä, että he ovat kokoontuneet mökille auttaakseen Mia-päähenkilöä pääsemään eroon huumeista. Heillä kestää tovi tajuta, ettei outo käytös olekaan seurausta vieroitusoireista ja että hallusinaatiot ovat konkreettisinta totta.

Silti myöhemmin konkkaronkka sortuu pöljäilyyn. Hahmoilla on taipumus erkaantua toisistaan jopa pikku mökin alueella, vaikka on täysin selvää, että toisten liikkeistä pitäisi pitää kirjaa silmä kovana. Possessoidun päähahmon vaarallisuus ei puolestaan tunnu menevän kaaliin useankaan kantapään kautta.

Henkilöinä mökkiläiset jäävät ärsyttävän latteiksi. Miaan ja hänen veljeensä Davidiin yritetään luoda tarttumapintaa valottamalla heidän yhteistä menneisyyttään, mutta he eivät kehity lopputuloksena vaneria syvemmiksi. Sivuhahmojen pahvisuudesta puolestaan kertoo paljon, että unohdin kesken elokuvan Davidin tyttöystävän ylipäänsä olevan olemassa.

Leffan suurin lässähdyshetki on, kun David harhailee kellariin ottaakseen kiinni possessoidun siskonsa ja haudatakseen hänet elävältä. Ensinnäkin koko idea demonien hämäämisestä elävältä hautaamalla on typerä, sillä sen toimimisesta ei ole mitään takeita. Toiseksi Davidilla ei pitäisi olla mitään syytä olettaa, että hän saa yliluonnollisen voimakkaan Mian taltutettua seikkaillessaan kellarin pimeydessä – eikä saisikaan ilman käsikirjoituksen apua. Possessio-Mia tyytyy nimittäin vain paiskomaan veljeään pitkin seiniä sen sijaan, että oksentaisi verta hänen kurkkuunsa tai turvautuisi muihin vastaaviin jekkuihin, joita hän on harjoittanut muita hahmoja kohtaan.

Jos alkuperäisessä Evil Deadissa näyttelytyö oli tahattoman huvittavaa, ei remake myöskään tee lähtemätöntä vaikutusta tällä saralla. Sympaattisen huonon ja koomisen sijaan esimerkiksi Davidia näyttelevä Shiloh Fernandez on vain mitäänsanomattoman ilmeetön ja valju. Mian roolissa Jane Levy ei hänkään jää varsinaisesti mieleen.

Elokuvan lopetus on sen sijaan yllättävän toimiva. Verikekkerit yltyvät samaan aikaan sekä kynsiä pureksituttavan jännittäviksi että totaalisen poskettomiksi.

Kauhuleffa-remakeilla on huono maine eikä syyttä. Alvarezin Evil Dead kuitenkin tavoittaa mielestäni jotain lähdemateriaalinsa ytimestä ja onnistuu korostamaan sen hyviä puolia. Eihän se genrensä edustajana mikään erikoinen ole ja kärsii lajityypille tavanomaisista riippakivistä. Elokuvana se pysyy kuitenkin kasassa ja viihdyttää goreläträyksellään. Uusioversio nousee kirjoissani esikuvansa yläpuolelle.