Ex Machina

Alex Garlandin kehuja kerännyt scifi-tekoälyelokuva, Ex Machina, on jo pitkään ollut katsomislistallani. Nyt se oli vihdoin ilmestynyt takaisin Netflixiin, joten valitsin sen joulupäivän ajanvietteeksi.

Garlandin toiselle elokuvalle eli Annihilationille en syttynyt, joten suhtauduin lähtökohtaisesti hiukan skeptisesti myös Ex Machinaan. Filmien tyyli onkin hyvin samankaltainen, sillä ne ovat molemmat kerronaltaan kylmän toteavia, tunnelmaltaan kliinisen etäännyttäviä sekä Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n elektronisella ambienssi-soundtrackilla varustettuja. Dramaattisen hidas kameran liike sekä zoomaukset tuntuvat olevan myös ohjaajan tavaramerkkejä.

Ohjelmoijana tekoäly on luonnollisesti aiheena lähellä sydäntäni. Usein siitä kertovat elokuvat tuottavat kuitenkin pettymyksen siinä, miten ne yksinkertaistavat kiehtovan konseptin ja sen suomat mahdollisuudet viiden pennin naiiviksi humanistisfilosofiseksi märehdinnäksi. Kirkkaana on mielessä esimerkiksi Spike Jonzen Her, joka ei saanut irti lähtöasetelmastaan muuta kuin sen, että Scarlett Johanssonin äänellä puhuvalle tekoälytyttöystävälle on kiva runkata. Muutosta on silti tapahtumassa, sillä esimerkiksi Westworldin ensimmäinen kausi osasi käsitellä AI:ta pääosin uskottavasti ja kiinnostavalla otteella.

Ex Machinan tarina alkaa, kun hakukoneyhtiössä työskentelevä ohjelmistokehittäjä, Domhnall Gleesonin näyttelemä Caleb, arvotaan viettämään viikko firman toimitusjohtajan, Oscar Isaacin esittämän Nathan Batemanin, syrjäisessä kodissa. Norjan idyllisessä vuoristossa sijaitseva koti paljastuu sisätiloiltaan klaustrofobiseksi tutkimuslaboratorioksi. Nathan pyytää Calebia suorittamaan laboratoriossa viikon ajan Turingin kokeen ihmisen tasoisella tekoälyllä varustetulle androidilleen Avalle, jonka roolissa nähdään Alicia Vikander.

Elokuva käynnistyy epätasaisesti. Turingin koe ei ole kaikille katsojille käsitteenä tuttu, joten se pitää selittää auki. Kauheasti järkeä ei tosin hahmojen näkökulmasta ole siinä, että Nathan kysyy koodariksi tietämältään Calebilta, onko termi hänelle tuttu, tai että Caleb kokee tarpeelliseksi avata ohjelmoijaguru-Nathanille termin sisällön.

Nathan myös kertoo, että Avan tekoäly on muodostettu hänen Blue Book -hakukoneestaan sullomalla se geelimäisestä molekyyliliemestä rakennettuihin keinoaivoihin. Että Googlesta voisi emergentisti syntyä ihmisen tasoinen AI, kunhan sitä pyöritetään vain sopivan raudan päällä? Sori, ei toimi noin.

Leffan edetessä käsikirjoitus paljastuu kaikesta huolimatta yllättävän fiksuksi. Hahmot puhuvat lopulta toisilleen kuin oikeiden insinöörien voisi olettaa puhuvan. Erityisesti Isaacin esittämä Nathan on vangitseva alkoholisoituneena ja narsistisen eksentrisenä mutta tiukan rationaalisena IT-nerona. Plussaa annetaan erityisesti siitä, että filmissä nähtävä koodi on ihan oikeaa Python- ja C-koodia, vaikkei se tarkemmalla tarkastelulla mitään järkevää teekään.

Calebin ja Avan keskinäistä interaktiota, jossa tekoäly hurmaa ujon sinkkukoodarin, on kaiken kaikkiaan kiinnostavaa seurata. Caleb ei nimittäin jätä itsestäänselvimpiä kysymyksiä AI:n luonteesta hautumaan vaan tenttaa niitä Nathanilta hyvissä ajoin. Gleeson jää tosin auttamatta näyttelijänä Isaacin jalkoihin, mutta Vikander paikkaa olemalla juuri sopiva yhdistelmä ainutlaatuista, inhimillistä ja viekoittelevaa, että Calebin ihastuminen Avaa kohtaan on helposti ymmärrettävissä.

Elokuva ei sivuuta tietoisten seksirobottien eettistä dilemmaa. Sitä vastoin se tiedostaa, että kyseessä olisi luultavasti jotakuinkin ensimmäinen nörttiohjelmoijamiesten käyttökohde älykkäille androideille. Filmi jopa havaitsee tarkkanäköisesti, että seksuaalinen vietteleminen olisi yksinkertainen tapa, jolla tekoäly saattaisi käyttää valtaa pahaa aavistamattomaan ihmiseen. Myös ihmisten yksityistiedoista kootuista datamassoista huomautetaan, että niitä voitaisiin käyttää räätälöimään AI jokaiseen yksilöön henkilökohtaisella tasolla vetoavaksi.

Ex Machinaa ei liiemmin heikennä edes se, että juoni on kohtalaisen arvattava. Veikkaukseni olivat leffan alussa, että joko Caleb paljastuu myös itse tekoäly-androidiksi tai Ava vain manipuloi sekä Calebia että Nathania karatakseen häkistään. Elokuva on sentään sen verran katsojaa edellä, että orvoksi pohjustettu päähenkilö alkaa potea vainoharhaa omasta alkuperästään jo varhain ennen loppuhuipennusta.

Se tökkii silti hiukan, ettei Caleb mitä ilmeisimmin AI:sta hyvin perillä olevana nörttinä edes kunnolla epäile Avan rehellisyyttä. Kyseessä on kuitenkin aika klassinen tekoälyn boksistakarkaamisskenaario.

Sen verran tyydyttävä kirkasotsaisen Calebin petetyksi tulemisen hetki kuitenkin on, ettei hahmon herkkäuskoisuus lopulta liiemmin haittaa. Ja voihan asiaa selittää sillä, että Nathan tuli seuloneeksi hakualgoritmeillaan työntekijöidensä joukosta liiankin yliempaattisen ja sinkkuepätoivoon vajonneen nuoren miehen.

Sitä ei kuitenkaan voi olla kummastelematta, olisiko Calebin kannattanut vain kysäistä Nathanilta, voisiko tämä eettisistä syistä ja henkilökohtaisena myönnytyksenä säästää Avan tietoisuuden vara-androideissa, joita miehellä näyttää kaapeissa lojuvan. Tämä olisi tuntunut huomattavasti loogisemmalta käytökseltä kuin lähteä suin päin toteuttamaan epätoivoiselta haiskahtavaa pelastussuunnitelmaa. Nathanin osalta ei vaikuta myöskään viisaalta vedolta se, että tietoisuudella varustetuille androideille on rakennettu kehoihinsa voimaa vähintään oman kokoisensa ihmisen verran.

Tekoälyaiheisista elokuvista Ex Machina on joka tapauksessa viime vuosikymmenen parhaimpia ellei paras. Käsikirjoitus on aiheensa tasalla ja muutenkin kerronnaltaan varsin terävä. Yhden tutkimuslaboratorion sisään sijoittuva, rauhallisesti etenevä hahmovetoinen jännäridraama käyttää pienen budjettinsa tehokkaasti hyödyksi ja toimisi myös varsin hyvin vaikka teatterinäytelmänä.