Nixonin korruptio ja toilailut presidenttinä tuntuvat Trumpin tuhojen jäljiltä miltei suloiselta puuhastelulta. Silti Watergate-skandaali on elokuvan aiheena kiehtova, koska en ole koskaan perehtynyt kunnolla siihen, mitä siinä tarkalleen ottaen tapahtui. Alan J. Pakulan All the President's Men on sovitus tapausta selvittäneiden journalistien, Bob Woodwardin ja Carl Bernsteinin, samannimisestä teoksesta.
All the President's Men seuraa sankarijournalistiensa salapoliisityötä hyvin dokumentaarisella otteella. Woodward ja Bernstein ovat itse todenneet, että elokuva on todella tarkka kuvaus tositapahtumista vain minimaalisin muutoksin. Leffan näkemys sanomalehden toimituksesta on myös uskottavuudessaan omaa luokkaansa, mihin vastaavaan on filmillä kyennyt todennäköisesti vain The Wire.
Pakulan elokuva koostuukin pitkästä sarjasta puhelinsoittoja, haastatteluja sekä taukoamatonta nimipommitusta. Katsojan hoksottimiin ja valppauteen luotetaan eikä tapahtumia selitellä tai alleviivata. Täytyy tosin myöntää, että välillä joidenkin henkilöiden merkityksen avaaminen olisi helpottanut juonen seuraamista. Muutaman kerran täytyi näin suomalaisena pysähtyä googlaamaan, kenestä ja mistä on oikein kysymys.
Tositapahtumiin perustuvissa leffoissa arvostan sitä, jos teos kykenee välttämään ylimääräistä dramatisointia ja faktojen värittämistä. All the President's Men pysyttelee tiukasti maanisen journalistityön kuvauksessa. Se luottaa siihen, että itse kuvattava skandaali on riittävän kiinnostava pitääkseen katsojat otteessaan, mikä on täysin oikea valinta.
Lähin vertailukohta tuoreempien tuotosten joukossa on katolisten pappien pedofiilirinkipaljastuksesta kertonut Spotlight, mutta Pakulan filmi vie tiukan asiapohjaisuuden vielä pidemmälle. Ainoa hetki, jolloin elokuva tuntuu elokuvamaiselta on silloin, kun kameran katsoessa muualle Deep Throat -ilmiantaja häviää jäljettömiin kuin Lepakkomies ikään.
All the President's Men käyttää taitavasti hyödyksi valaistusta ahdistavan tunnelman luomiseksi ja sanomansa tukemiseksi. Valtaosa leffan kohtauksista sijoittuu hämärästi valaistuihin miljöisiin. Vastaavasta juonittelun varjoihin kätkeytymisestä voi nähdä vaikutteita modernimmissa poliittisissa trillereissä, kuten House of Cardsissa. Ainoa kirkkaasti valaistu ympäristö on elokuvassa puolestaan Washington Postin toimitus, jossa korruptio saatetaan päivänvaloon.
Robert Redford ja Dustin Hoffman ovat mainioita pääosissa Woodwardina ja Bernsteinina. Hahmoja karakterisoidaan kevyesti juuri sen verran, että he ovat selvästi toisistaan erottuvia ja tunnistettavia. Redfordin Woodward on jäyhä, kunnianhimoinen mutta hyvin suoraselkäinen. Erinomaisen Hoffmanin Bernstenissa on puolestaan enemmän viekasta naistenmiehen vikaa.
Leffasovituksena All the President's Men on tiukemmin rajattu kuin alkuperäinen kirja. Se loppuu jo Nixonin virkaanastujasiin, kun koko skandaali on vasta saamassa tuulta alleen. Tämä on tavallaan sääli, sillä olisin mielelläni seurata loppuun tapahtumat kokonaisuudessaan, vaikka sitten jatko-osan muodossa.
Silti ymmärrän, miksi päätöskohta on temaattisesti sopivin. Se, että kyseessä oli taistelu sananvapaudesta, lehdistönvapaudesta ja koko maan kohtalosta, tavutetaan auki suorasanaisesti. Tässä tapauksessa se ei tosin tunnu edes paisutellulta teatraalisuudelta.
Kommentit
Lähetä kommentti