Don Siegelin ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä vankilapakoklasikko, Pako Alcatrazista, on terävän suoraviivainen ja otteessaan tiukasti pitävä jännitysnäytelmä. Elokuvalla on tosin nykypäivästä katsoen yksi suuri heikkous: yleisösuosikki The Shawshank Redemption on apinoinut sitä niin antaumuksella, että moni sen juonielementeistä tuntuu jälkikäteisesti kliseeltä.
Eastwood näyttelee filmissä vanki Frank Morrisia, joka siirretään maailmankuuluun huippuvartioituun vankilaan San Franciscon edustalla. Elokuva perustuu tositapahtumiin, ja Frank Morris oli todellinen henkilö, kuten myös tarinassa pienemmässä roolissa nähtävät hänen karkuritoverinsa John ja Clarence Anglinkin.
Eastwood esittää antisankaria perinteisen eastwoodlaisesti, joten hänen Morrisinsa on tuima, jäyhä, vähäsanainen, periksiantamaton ja uskaltaa laittaa kovan kovaa vastaan. Tämän tyylin tähti hallitsee suvereenisti. Hänen suorituksensa onkin paikallaan jännityselokuvassa, jossa päähahmoa ei ennätetä syventämään mutta hänen pitäisi silti olla yleisölle kannustettava. Filmi ei ole kiinnostunut tippaakan siitä, miksi mies on joutunut alun perin vankilaan tai päätynyt rikosten polulle, sillä se ei ole olennaista.
Pako Alcatrazista on innoittanut The Shawshank Redemptionia niin paljon, että Frank Darabontin filmi voisi hyvin olla Siegelin teoksen soft reboot. Valkoisella vähäsanaisella päähenkilöllä on muun muassa musta kaveri, hänestä yritetään tehdä väkisin vankilamorsianta, paha vankilanjohtaja ottaa hänet silmätikukseen ja häntä pidetään epäoikeudenmukaisesti eristyssellissä. Vangeilta ryöstetään lisäksi mielivaltaisesti etuoikeuksia, ja onpa sivuhahmona myös järjiltään menevä vanha mieskin. Kaiken huipuksi itse pakosuunnitelma on molemmissa leffoissa miltei tismalleen samanlainen.
Tietysti elokuvien painotukset ovat erilaiset. Siinä missä Frank Darabontin filmi on kiinnostunut ennemmin toivon säilyttämisestä elinikäisessä vankeudessa, Siegelin ohjaustyössä pääosassa on itse pakenemisen jännitys sekä ihmisten päämäärätietoisuus.
Leffana Pako Alcatrazista onkin melkoinen päättäväisyyden, sinnikkyyden ja insinöörihenkisen macgyveroinnin ylistyslaulu. Se voisi tuntua epäuskottavalta, miten vangit keplottelevat sellien seinien läpi, hämäävät vartijoita paperista valmistetuilla nukeilla, järjestävät itsellensä työkalut esteiden selvittämiseksi ja improvisoivat jopa puhallettavan pelastusveneen ylittääkseen lahden, ellei elokuva seuraisi tositapahtumia hyvin tarkasti. Suunnitelma vastaa nimittäin lähes yksi yhteen todellista Morrisin ja Anglinien karkumatkaa. Vain yksityiskohtia on muuteltu, sillä esimerkiksi kotikutoinen pora saatiin todellisuudessa tehtailtua imurin, ei tuulettimen moottorista.
Tosimaailman pako Alcatrazista säilyi selvittämättä vuosikymmeniä. Paenneiden oletettiin todennäköisesti hukkuneen, mutta ruumiita ei koskaan löydetty. Kiehtovasti vasta viime vuosina on saatu vakuuttavaa todistusaineistoa, että kolme karkuria todella selvisivät, vieläpä mitä todennäköisimmin uimalla juuri Angel Islandille, kuten elokuva esittää. Anglinien henkilöllisyys on esimerkiksi vahvistettu vuonna 2020 paon jälkeen otetuista valokuvista nykyaikaisilla tekoälypohjaisilla kasvontunnistustekniikoilla. Tällainen mysteerin ratkaisun ennakointi on tositapahtumiin perustuvalle leffalle varsin vaikuttavaa.
Pako Alcatrazista vakuuttaa minut siitä, ettei Siegelin Likainen Harry ei ollut vahinko, vaan hän todella tietää, miten ohjata jännityselokuvaa. Hänen viimeinen yhteistyönsä Eastwoodin kanssa on pohjimmiltaan varsin yksioikoinen filmi eikä temaattisesti äärimmäisen syvällinen tai jätä hahmoillaan pysyvää tunnejälkeä. Silti se on mieltä kutkuttava kuvaus todellisesta ihmisen sisukkuudesta, neuvokkuudesta sekä vapauden kaipuusta äärimmäisissä olosuhteissa.
Kommentit
Lähetä kommentti