Possession

Andrzej Zulawskin vuonna 1981 ilmestynyt Possession on mielipuolinen psykologinen kauhudraama, jonka keskeisiä aiheita ovat avioero ja mustasukkaisuus. Sam Neillin näyttelemän Markin ja Isabella Adjanin esittämän Annan välinen liitto on alkanut rakoilla vaimon pettäessä salaa miestään. Pikku hiljaa paljastuu, että naisen käytöstä ohjailee jokin pelkkää intohimoa suurempi ja pahantahtoisempi voima.

Possessionin otsikolle on helppo tulkita kaksoismerkitys. Pelkän kirjaimellisen riivaamisen lisäksi se viittaa epäilemättä siihen, miten elokuvan miehet pitävät Annaa heidän omaisuutenaan. Erityisesti Mark voisi hahmona olla itse hyvin riivattu sairaalloisessa tekopyhässä mustasukkaisuudessaan. Naisen haltuun ottaneessa demonissa on tietty ironinen sävy: eihän hän voi jättää miestä puhdasta omasta halustaan vaan hänen täytyy olla jonkin pahuuden valtaama!

Zulawskin elokuvan alkupuoli on sen verran ahdistavan todentuntuinen, että siitä saisi säväyttävän leffan realistisena draamana ilman kauhuelementtejäkin. Mark ja Anna luisuvat hajoavan suhteensa kanssa sellaiseen tuhoisuuden spiraaliin, että pahaa tekee katsoa. Väkivallan uhka leijuu ilmassa koko ajan, ja siinä vaiheessa, kun sähköveitsi kaivetaan esiin, jälki on rumaa.

Filmin kauhusisältö on kuitenkin sen verran vakuuttavaa, etteivät yliluonnolliset käänteet harmita. Anna houkuttelee miehiä yksi kerrallaan asuntoonsa tapettavaksi kuin Hellraiserin Julia. Asunnossa hän hautoo puolestaan hänet possessoinutta demonihirviötä, jonka kanssa hän myös harrastaa seksiä.

Demoni on yksi vaikuttavimmista käytännön efekteistä, joita kauhugenressä on nähty. Karmiva verinen lonkero-olento on karannut valkokankaalle kuin suoraan Silent Hill -pelien ruosteisesta tuonpuoleisesta. Possession ei ole varsinaisesti pelottava elokuva, mutta tämä nussiva saatana nostaa kyllä ihon kananlihalle.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat myös vähintäänkin mielenkiintoisia. Ne alkavat realistisina mutta jokainen niistä äityy leffan edetessä yhä maanisemmaksi. Neillin Mark on päähenkilönä kuin pilalle hemmoteltu pikkupoika aikuisen vaatteissa. Adjani taas tekee filmin häikäisevimmän suorituksen kaksoisroolissa eron järjiltään repimänä Annana ja tämän doppelgängerinä, Heleninä. Sivuhahmoista mieleen painuu myös Heinz Bennetin esittämä raivostuttavan ylimielinen, biseksuaalisuutta huokuva Heinrich-rakastaja, joka viettelee Annaa seksillä ja huumeilla.

Kiinnostavinta Possessionissa on se, miten se kuvaa hulluuteen vajoamista. Kerrankin mielipuolisuus on oikeasti hyytävää. Kuuluisimmaksi leffan kohtauksista on noussut Annan täysin häiriintynyt sekoaminen metrossa, jossa hän kammottavasti riehuttuaan päätyy valumaan verta ja eritettä. Niin ikään sydämentykytyksiä aiheuttaa Markin viimeinen epätoivoinen kujanjuoksu, jossa hän ajaa luotien rei'ittämänä moottoripyörällään läpi Berliinin katujen raivopäisesti huutaen.

Näissä hetkissä on silti jotain tunnistettavaa. Harva asia voikaan ajaa ihmisen yhtä pahasti välinpitämättömän mielenvikaisuuden partaalle kuin rakkaussuhteen päättyminen.

Possession on elokuva, jossa on niin monta tasoa, että täydellistä tulkintaa on haastava esittää. Tarjoan kuitenkin omani leffan loppuratkaisusta. Markin demoninen doppelgänger kuvastaa nähdäkseni sitä, että hän on varsinainen paha kaiken takana ja itsensä turmio. Vihreät silmät puolestaan linkittävät miehen kaksoisolennon Annan kanssa identtiseen Heleniin, mikä voisi vihjata myös Helenin olevan paholaisen tuotos. Silti hän on todennäköisesti vain Annaa muistuttava ihminen, jonka Mark näkee vaimonsa idealisoituna versiona.

Kaksoisolento, joka lähtee etsimään Heleniä, onkin tuomittu toistamaan mahdollisessa uudessa parisuhteessa Markin tuhoisaa käytöstä. Perheen lapsi tietää tämän ja on siksi valmis hukuttamaan itsensä kylpyaltaaseen.

Elokuvan lopussa kuultava pommitus taas linkittää avioeron teeman taustalla vallitsevaan kylmään sotaan. Länsi- ja Itä-Berliinin kahtiajaon voi nimittäin nähdä eräänlaisena symbolina pariskunnan erilleen ajautumiselle ja lopussa mitä ilmeisimmin puhkeavan kolmannen maailmansodan kulminaatiopisteenä ihmisten omistushaluisuudelle sekä keskinäiselle epäluottamukselle.

Kauhuleffojen joukossa Possession ei ole sieltä kaikkein helpoiten lähestyttävimmästä päästä. Vaikka elokuva sisältää paljon selittämättömiä kysymysmerkkejä, se antaa silti riittävästi eväitä katsojalle juonensa seuraamiseen ja tulkintojen muodostamiseen. Kunnianhimoinen allegorinen riivausfilmi muovaakin parisuhteen päättymisestä aidosti pirullisen kokemuksen.