Beverly Hills kyttä

Tappavan aseen rinnalla kasarin klassikkopoliisileffoihin kuuluu Eddie Murphyn tähdittämä ja Martin Brestin ohjaama, yhdyssanavirheeksi suomennettu Beverly Hills kyttä. Siinä missä Tappava ase ei ole kestänyt aikaa erityisen hyvin, Beverly Hills kyttä on edelleen yllättävän toimiva toimintakomedia. Tästä kiitos kuuluu Murphyn valloittavalle roolisuoritukselle sekä Daniel Petrie Jr:n nasevalle käsikirjoitukselle.

On sinänsä huvittavaa, että Tappavaa asetta pidetään vakavahenkisehkönä toimintaelokuvana, kun taas Beverly Hills kyttää ennemmin komediana. Molemmissa on jotakuinkin yhtä paljon toimintaa, jota kevyt huumori pehmentää. Brestin leffa tuntuu itse asiassa jopa realistisemmalta, vaikkei sitäkään järin uskottavaksi voi väittää. Syy filmien genrejaottelussa lienee siinä, että Tappava ase sivuaa synkempiä teemoja sen päähenkilön, Martin Riggsin, itsetuhoisuuden vuoksi.

Eddie Murphy muodostaa Beverly Hills kytän sielun. Hän on lupaavan mutta sääntöihin vapaamielisesti suhtautuvan nuoren Axel Foley -poliisin kengissä niin hurmaava, karismaattinen kuin seksikäskin. Miehen viaton mutta hyvää tarkoittava ilkikurisuus nostaa jokaisessa kohtauksessa hymyn huulille. Tämä rooli teki hänestä tähden täysin ansaitusti.

Petrie Jr:n dialogista voisi puolestaan moni komediakirjoittaja ottaa oppia. Se on äärimmäisen luontevaa ja uskottavaa siinä mielessä, että sen voi kuvitella normaalin ihmisen suuhun pelkkien Hollywood-hahmojen sijaan. Silti Foleyn ja kumppaneiden keskinäiset kettuilut irrottavat naurut kerta toisensa jälkeen. Dialogi ei myöskään tee edes sivuhenkilöistä yhden nuotin naurettavia toopeja eikä yritä väkisinhauskuuttaa.

Esimerkki nerokkaasta sananvaihdosta sijoittuu jo filmin alkumetreille Foleyn kuullessa kunniansa pomoltaan. Pomo kertoo poliisipiirin päällikön käytännössä "syöneen hänen persauksensa", kun hän joutui raportoimaan tälle Foleyn rikkeistä. Päähenkilö ottaa tuliset moitteet vastaan tyynesti, kunnes esimies kääntää selkänsä, ja toteaa: "Pomo, päällikkö ei syönyt kaikkea, on sinulla vielä vähän takamusta jäljellä."

Pidän Beverly Hills kytässä erityisesti siitäkin, ettei kaikkia mutkia vedetä suoraksi. Kun Foley neuvottelee naistuttavansa kanssa, pitäisikö heidän tutkia murhasta epäillyn pääpahan omistama varasto, sankari ei murtaudu sinne suin päin. Sen sijaan hahmot keskustelevat, miten päähenkilö pääsee rakennukseen sisään ja onko koko tempauksessa ylipäänsä järkeä. Tämä lisää tapahtumiin pienen ripauksen arkista todentuntuisuutta.

Tietenkään käsikirjoitus ei ole täydellinen. Rivien välistä on esimerkiksi havaittavissa ajalle tyypillistä homofobiaa, joskin se on inhon sijaan sitä paremmanlaatuista fobiaa eli sympatisoivaa mutta stereotypioita vahvistavaa. Keskivaiheille sijoittuva ryöstökohtaus tuntuu myös liian kätevältä käänteeltä, jolla skeptisten Beverly Hills -poliisien luottamus saadaan käännettyä detroitilaisen Foleyn puolelle.

Elokuvan loppuhuipennus heittää puolestaan realismin mäkeen ja äityy puhtaaksi cowboy-menoksi sekä prinsessanpelastukseksi, jossa pahikset ampuvat automaattiaseillaan ystävällisesti ohi suuna päänä ramboilevista poliiseista. Tämä on sääli, sillä kliimaksiin asti leffan tarina pysyy rikoskomediaksi yllättävänkin uskottavana. Pienet yksityiskohdat piristävät silti edelleen menoa: harvassa rikosrainassa päähenkilö malttaa yksinkertaisesti odottaa ja väijyttää hengiltä häntä jahtaavan aseistetun pahiksen.

Filmin roistot eivät kenties ole hahmoina ikimuistoisia, mutta onneksi heitä esittävät taitavat näyttelijät. Pääkonnan osassa nähdään pahisrooleissa kasarilla kunnostautunut kylmäkatseinen Steven Berkoff. Hänen oikeana kätenään häärii vuorostaan Breaking Badista ja Better Call Saulista tuttu kivikasvo, Jonathan Banks.

Beverly Hills kytästä ei voi puhua mainitsematta sen soundtrackia. Leffa alkaa nimenomaan sitä varten tuotetulla, Glenn Freyn ikonisella kappaleella The Heat Is On. Elokuvan mainio legendaarinen tunnari, jonka jonnet muistavat lähinnä Crazy Frogin rasittavasta coverista, jää puolestaan soimaan vastustamattomasti päähän.

Elokuvan teemat käsittelevät kevyesti yhteiskuntaluokka-asetelmia. Foley on tiukalla budjetilla elävä, vanhalla romuisella autolla köröttelevä, Detroitista saapunut katukyttä, joka päätyy Beverly Hillsin hienostoalueelle. Siellä byrokraattiset pukumiespoliisit katsovat tietysti hänen touhujaan nenänvartta pitkin.

Tutkiessaan ystävänsä murhaa Foleyta eivät kiinnosta toimivalta, proseduurit tai edes laki. Hän valehtelee ja huiputtaa sujuvasti päästäkseen johtolankojen jäljille (tai saadakseen itselleen hotellista luksussviitin) sekä hämää häntä varjostavia paikallisia jepareita. Silti hän paljastaa nokkeluutensa ja teräväpäisyytensä ansiosta rikoksen, joka sääntöihinsä takertuvilta pönöttäviltä lainvalvojilta jäisi huomiotta.

Beverly Hills kytässä korostuukin näin symbolisesti yläluokkaisen moraalin ja normien ulokultaisuus, jonka ympäri alemmat sosioekonomiset luokat luovivat. Haastavampien lähtökohtiensa vuoksi jälkimmäiset noudattavat Foleyn tavoin ennemmin pragmaattista ja tuloksellista seurausetiikkaa.

Toki nykypäivänä, jolloin poliisien kyseenalainen toiminta on vahvemmin tapetilla, tämä teema näyttäytyy arveluttavampana. Filmin voi nimittäin tulkita puhuvan tahattomasti poliisien omankädenoikeuden ja sisäisen korruption puolesta. Epäillyn taloon luvattomasti pyssyt paukkuen murtautuvat ja jälkikäteen raporttejaan keskenään kaunistelevat sinivuokot eivät tänä päivänä pelkästään naurata.

Nykykatsojan huomion elokuvassa kiinnittää toisaalta positiivisesti mustan neuvokkaan altavastaajapoliisin työskentely häntä karsastavien valkoisten vertaistensa keskellä. Tämä tietysti liittyy kiinteästi tarinan luokkateemaan, mutta leffa kommentoi ihonväriä paria sivulausetta huolimatta yllättävän vähän. Enempää en silti kaivannutkaan, sillä turha rautalanka on tarpeetonta. Elokuva voimaannuttaa jo itsessään etnisiä vähemmistöjä sillä, miten se siivitti Murphyn menestykseen aikansa suurimpana mustaihoisena pääosatähtenä.

Toiminta- ja poliisikomedioiden joukossa Beverly Hills kyttä on sekä harvinaisen letkeä että kypsä tapaus. Se näyttää, miten nautittavaa komediaa saadaan aikaan ilman paksua tussia, väkinäisyyttä tai edes että leffan tarvitsee suhtautua itseensä erityisen komedisena. Filmin aseita laulattava loppuhuipennus latistaa hiukan muuten arkiuskottavaa kokonaisuutta. Tästä huolimatta se uppoaa takuulla edelleen myös tuoreeseen yleisöön ilman nostalgiabonuksia.