Tappava ase

Katsomatta jääneitä kasarin legendaarisia leffoja on hauska kahlata läpi. Tähän mennessä sato on ollut niin kovalaatuista, että odotukseni on ylitetty useaan otteeseen. Tappavalta aseelta uskalsi toivoa hyvää, sillä ohjaaja Richard Donnerin kauhuklassikko The Omen osoittautui mainioksi, ja käsikirjoittaja Shane Black on tunnettu nimenomaan buddy-toimintaelokuvistaan. Hieman yllättäen elokuva on minulle kuitenkin täysi huti.

Blackin jälki on jo 80-luvulla ollut erittäin tunnistettavaa. Mel Gibsonin ja Danny Gloverin poliisikaksikko aloittaa ensin eripuraisena ja vastentahtoisena parivaljakkona, mutta kehittää hengenvaarallisten tilanteiden ja lukuisten sutkautusten myötä syvän ystävyyden välilleen. Leffa sijoittuu myös luonnollisesti joulunalusaikaan. "Goddamn Christmas!" kuten filmin pahis toteaa.

Gibsonin ja Gloverin kemiasta kasvaa Tappavan aseen kantava voima. Gibsonin Martin Riggs on elokuvan Likainen Harry, vaimonsa liikennekuolemasta masentunut, kovaksi keitetty kyttä, joka käyttäytyy työssään kuin hautajaisiaan suunnitellen. Hän pelastaa jopa katolla keikkuvan itsemurhakandidaatin kyseenalaisin keinoin, kuten Eastwoodin hahmokin.

Gloverin Roger Murtaugh on puolestaan tarinan perheellinen mies, joka vaalii kunnon poliisityötä päättömän ammuskelun sijaan. Hän pääsee mutisemaan monta kertaa leffan aikana kuolematonta tunnuslausettaan: "I'm too old for this shit!"

Yhdessä Riggs ja Murtaugh muodostavat ikonisen bromance-duon. Kaksikon piikittelyntäytteinen mutta välittämystä, luottamusta ja kunnioitusta huokuva suhde on kuin ideaalinen esimerkki kahden heteromiesbestiksen välisestä kaveruudesta. Siksi se varmasti on katsojiin aikanaan vedonnutkin. Ajan hengen mukaisesti mukana on myös kevyttä homofobiaa, mutta se ei ole edes nykypäivänä epärealismia monien miesten kesken.

Pettymykseksi Tappava ase ei kuitenkaan sisällä päähenkilöparin kanssakäymisen lisäksi muuta koukkua — ellei sellaiseksi laske päheää jazz-henkistä musiikkiraitaa, jossa kitarasta on vastannut itse Eric Clapton! Kun rikosvyyhti alkaa aueta, alta paljastuu hämmentävän suoraviivainen toimintaelokuva ilman yllätyksiä tai omia ideoita. Kiitollisuutta minussa herätti lähinnä se, että kerrankin tällainen filmi ymmärtää pysyä reippaasti alle kaksituntisena.

Yksinkertaisuus on varmasti joidenkin katsojen silmissä hyve. Muutamista nasevista heitoista ja hyvin kirjoitetuista hahmoista huolimatta Blackin käsikirjoitus osoittautuu kuitenkin valitettavan kömpelöksi. Esimerkiksi pahisten toiminta ja motiivit ovat kauniisti ilmaistuna täysin epäjohdonmukaisia. Riggs ja Murtaugh tuskin pääsisivät heidän jäljilleen, jos kelmit eivät yrittäisi peittää johtolankoja räjäyttämällä omakotitalon, ammuskelemalla helikopterista tai hyökkäämällä poliisin ja tämän perheen kimppuun.

Siinä ei myöskään ole yhtään mitään järkeä, että roistot metsästävät yksittäistä poliisia saadakseen selville, mitä poliisit tietävät heidän suunnitelmistaan. Lopputuloksena todennäköisesti enemmän kuin ennen, järki käteen hyvänen aika!

Hahmoja suojaavat elokuvassa lisäksi melkoiset juonipanssarit. Vihulaiset päättävät ensin murhata Riggsin ja suunnittelevat tappavansa Murtaugh'n tyttären. Sitten kun molempien listimiseen tarjoutuisi päivänselvä tilaisuus, hahmot jätetäänkin eloon "varmuuden varalta". Luonnollisesti ammuskelukohtauksissa vastapuolen niin sanotut erikoisjoukot muuttuvat myös tähtäystaidoiltaan stormtroopereiksi.

Filmin pahikset ovat kaiken kaikkiaan harmillisen mieleenpainumattomia. Mitchell Ryanin näyttelemä kenraali jää täysin hahmottomaan sivuosaan. Varsinaisen pääpahan manttelin ryöstää hänen oikea kätensä, Gary Buseun näyttelemä ex-sotilas Joshua. Buseu on vain olemukseltaan niin pehmo, ettei hänestä saa millään vakavasti otettavaa antagonistia, hyvä jos keskimääräistä äkäisemmän toimistoesimiehen.

Leffan kliimaksi paljastuu puolestaan täysin järjettömäksi. Sen sijaan, että Joshua karkaisi jahtaajiaan tilaisuuden tullen, hän säntää käsittömästi Murtaugh'n kotiin ahdistelemaan tämän perhettä. Poliisityön epäuskottavuutta on taas turha tällaisessa leffassa analysoida, vaikka pääkaksikon ramboilu saavuttaakin huvittavat mittasuhteet. Silti huipennus, jossa Riggs riskeeraa nyrkkimatsin pidätettyä Joshuaa vastaan antaakseen potut pottuina, on vain ällistyttävän typerä. Lopulta pahis pääsee hengiltä täsmälleen sillä kaavamaisimmalla tavalla, kuten saattaa etukäteen arvata.

Syvempiä merkityksiä Tappavasta aseesta on turha etsiä. Selkeimpänä läpi tarinan kulkevana teemana hahmottuu masennuksesta toipuminen. Sitä käsitellään Riggsin hahmon kautta, mutta jouluhenkeen sopivan kevyesti.

Mukavasti soljuvan alkupuoliskonsa jälkeen Donnerin ja Blackin yhteistyöstä hiipuu mielenkiinto, kunnes loppumetreillä sitä kohtaan iskee jo täysi välinpitämättömyys. Käsikirjoitus leviää reikäjuustoiseksi kliseekasaksi eikä nostetta saada edes toimintakohtauksista, sillä niistä puuttuu potku. Ei voi mitään, jotkut kasarin merkkiteokset kuuluvat tosiaan kasarille.