Kesän kehutuimpiin kauhuelokuviin kuuluu Scott Derricksonin The Black Phone. Koska kauhu on lempigenreni ja Derricksonin Sinister loppulässähdystään lukuun ottamatta tehokas lajityypin tuotos, mielenkiintoni heräsi.
Elokuvassa varhaisteini-ikäinen Finney joutuu Ethan Hawken esittämän lastenkaappaajan kidnappaamaksi. Kellarivankilassaan poika alkaa saada ohjeita rajan takaa sieppaajan aiemmilta uhreilta seinään kiinnitetyn mustan puhelimen kautta. Samalla hänen pikkusiskonsa, jolla on näkijänlahjoja, yrittää selvittää Finneyn sijaintia.
Kauhuleffan sijaan The Black Phone on miltei ennemmin trilleri. Sen kauhusisältö rajoittuu tarinan yliluonnollisiin elementteihin ja muutaman säikäytysefektiin, joista laskujeni mukaan kaksi oli tehokkaita ja yksi kovin arvattava. Muuten kysymyksessä on perinteinen jännitysnäytelmä, jossa vangittu yrittää päihittää vangitsijansa kellon käydessä. Roolinsa maskin takaa esittävä Hawke tosin onnistuu olemaan poikkeuksellisen karmiva.
Tavanomaisista kauhupätkistä The Black Phonen erottaa silti selkeiten runsas huumorin määrä ilman, että filmistä muodostuu kuitenkaan komedia. Suurimmasta osasta nauruja vastaa Finneyn teräväkielinen sisko, jota näyttelee erinomaisesti vain 13-vuotias Madeleine McGraw. Leffan lapsirooleja onkin ylistettävä, sillä päähenkilöä esittävä Mason Thames on niin ikään vakuuttava.
Nuoruuskuvauksena Derricksonin elokuvassa on miellyttävää rehellistä raadollisuutta sen suhteen, millaista oli kasvaa lapsena 70-luvulla. Koulussa pojat homottelevat toisilleen ja nyrkit puhuvat pienellä kynnyksellä. Kotona taas alkoholisti-isä antaa tottelemattomuudesta vyöllä pakaroille.
Pohjimmiltaan filmi onkin kasvukertomus. Ennen kiusaajilleen alistunut Finney oppii puolustamaan itseään kamppaillessaan Hawken pahista vastaan sekä luottamaan kykyihinsä. Tähän henkiseen kypsymiseen johtaa tietysti periamerikkalaiseen tapaan väkivalta, vaikkei hintelällä pojalla todellisuudessa olisi huomattavasti suurikokoisempaa kaappaajaa kohtaan mitään mahdollisuutta. Murhaajalle turpaan antaneena päähenkilö voi sitten itsevarmasti kellistää luokan mimmit koulussa. Ai että!
Suurin pettymys The Black Phonessa on toisaalta se, miten yllättävän kaavamaiseksi kidnappauselokuvaksi se lopulta paljastuu. Kaikki arvattavat vaiheet käydään yksitellen läpi: vangitsijan maanittelu, viime metreillä epäonnistuva pakoyritys sekä lopullinen suuri suunnitelma pahiksen jallittamiseksi.
Leffa tuo mieleen käänteineen esimerkiksi Miseryn, Roomin ja jopa Funny Gamesin. Riittävästi tuoreutta tuttuun kuvioon tuovat kuitenkin näistä filmeistä poikkeavat elementit, kuten yliluonnollisuudet, huumori sekä kasvutarinanäkökulma.
Kommentit
Lähetä kommentti