Sergio Leonen vähiten tunnettu spagettiwestern kulkee monella nimellä. Sen alkuperäinen lyhennetty versio julkaistiin USA:ssa otsikolla Duck, You Sucker! kunnes uudelleenjulkaisun yhteydessä elokuva sai tittelin A Fistful of Dynamite, jonka toivottiin herättävän yleisössä mielleyhtymiä Kouralliseen dollareita eli A Fistful of Dollarsiin. Euroopassa filmi ilmestyi myös paikoin sen työnimellä Once Upon a Time... the Revolution. Tämä on otsikoista osuvin, sillä vaikka leffassa on yhtymäkohtia myös dollaritrilogiaan, teemoiltaan ja surumieliseltä pohjavireeltään se on lähempänä Once Upon a Time in the Westiä ja Americaa – eli Huuliharppukostajaa ja Suurta gangsterisotaa.
A Fistful of Dynamite kertoo kahdesta lainsuojattomasta: rikkaita ryöstelevästä meksikaanirosvosta Juanista sekä Irlannista paenneesta IRA:n räjähde-ekspertistä, Johnista. Vuosi on 1913, ja hahmot sieppaa pyörteisiinsä Meksikon vallankumous. Vastentahtoisista ystävistä kehkeytyy lopulta epätodennäköisiä sotasankareita.
Alkupuolellaan elokuva muistuttaa paljonkin Hyviä, pahoja ja rumia. Juanin ja Johnin välinen viha-bromance-suhde on dynamiikaltaan hyvin samankaltainen kuin Tucon ja Blondien välinen. Juan puolestaan on hahmona kuin entistä rumempi, realistisempi Ruma.
Siinä missä Tuco valloitti katsojan puolelleen, Juan koettelee yleisöä paljon voimakkaammin. Hän on ihmisenä suorastaan vastenmielinen, sillä hän raiskaa säälittä ryöväämänsä porvarinaisen ja murhaa muun muassa viattomia konduktöörejä. Silti hänessä on myös selkeitä komediasävyjä. Mietin hyvän tovin, ymmärtääkö elokuva itsekään, missä valossa se hahmon esittää.
Päädyn kuitenkin sille kannalle, että Juan on eräitä uskottavimpia kuvauksia köyhyyden ja huono-osaisuuden tuloksena syntyneestä antisankarista. Hänestä ei yritetäkään tehdä sympaattista ihmistä eikä hänen moraalittomuuttaan peitellä. Hän on rikollinen ja murhaaja vailla sovitusmahdollisuutta.
Silti leffa tekee selväksi, että nimenomaan epävakaat yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka tarjoavat heikoimmassa asemassa oleville vähän hyviä vaihtoehtoja, tuottavat hänen kaltaisiaan henkilöitä. Elokuva luo hänelle inhimillisiä ulottuvuuksia esimerkiksi huumorin ja tragedian muodossa, mutta se ei kutsu yleisöä kuitenkaan kannustamaan häntä.
Rod Steiger vetää Juanin roolissa vaikuttavan suorituksen. Hän kykenee olemaan yhtä aikaa hersyvän hauska, luotaantyöntävä kuin myös haavoittuvainen. James Coburn luo hänelle oivan vastinparin Johnin roolissa perinteisempänä, menneisyyden vainoamana antisankarina, joka on luonteeltaan kumppania kypsempi.
Elokuvalta sopii otsikkonsa pohjalta odottaa kunnollisia räjähdyksiä. Se tarjoaakin useamman ja yhden jopa elokuvahistorian hienoimmista. Leffan keskivaiheille sijoittuva sillan sabotaasi esittelee sellaisen mossautuksen, etten ole ennen vastaavaa filmillä nähnyt. Kyseessä oli myös mitä ilmeisimmin ihan oikea espanjalainen silta.
Leone on western-joutsenlaulussaan myös jälleen mestari kuvaamaan sodan kaaosta sen keskelle eksyvän sivullisen silmin, missä hän kunnostautui jo Hyvissä, pahoissa ja rumissa. Filmin joukkokohtaukset ovat todella hienoja ja brutaaleja siinä, kuinka halpana niissä ihmishenki näyttäytyy. Esimerkiksi otos, jossa vastavallankumoukselliset teloittavat vankeja joukkohautoihin, on hätkähdyttävää katsottavaa.
Siinä missä Huuliharppukostaja oli villin lännen dekonstruktio ja Suuri gangsterisota amerikkalaisen unelman dekonkstruktio, A Fistful of Dynamite purkaa palasiksi vallankumouksen romanttisen myytin. Leffan puolivälissä ideologiaan kyllästynyt John esimerkiksi viskaa Bakuninin kirjoitukset kuralätäkköön. Elokuva vihjaa, ettei väkivaltainen vallankumous johda uuteen kukoistavaan aikakauteen, vaan sekaannukseen ja inhimilliseen kärsimykseen. Tätä heijastelee myös viimeinen otos, joka esittää kumouksen sankarin, perheensä ja ystävänsä menettäneen Juanin eksyneenä ja murtuneena.
Aivan kaikessa A Fistful of Dynamite ei yllä Leonen parhaimpien tasolle. Ohjaus ei tunnu esimerkiksi yhtä terävältä kuin herran huipputeoksissa. Muun muassa visuaalinen alleviivaus, joka näyttää, miten Juan unelmoi Mesa Verden pankin rahoista, tuntuu tarpeettoman räikeältä. Vastavallankumousarmeijan persoonattomasta everstistä puolestaan on puvustettu turhankin natsihtava keinotekoinen pahis, jolle filmillä ei todellisuudessa ole tarvetta.
Ennio Morriconen soundtrack ei myöskään ole maestron sävellyksistä niitä kaikkein muistettavimpia. Se tuntuu hakeneen sävyä enemmän dollaritrilogiasta, vaikka Huuliharppukostajan ja Suuren gangsterisodan musiikkiraitojen kaltainen haikeus ja traagisuus olisi sopinut tarinaan paremmin.
Mitään hävettävää A Fistful of Dynamitella ei kuitenkaan ole näiden kahden filmin rinnalla. Se ei ehkäpä kohoa aivan niiden kaltaiseksi klassikoksi muttei jää kauaksikaan. Leonen ohjaustöiden joukkoon se istuu kuitenkin saumattomasti. Leffan suurimpana mokana voi epäilemättä pitää sen kehnoa alkuperäisotsikointia, joka herättää mielikuvia täysin erihenkisestä elokuvasta.
Näkemieni Leone-elokuvien subjektiivinen paremmuusjärjestys:
- Hyvät, pahat ja rumat
- Suuri gangsterisota
- Huuliharppukostaja
- A Fistful of Dynamite
- Vain muutaman dollarin tähden
- Kourallinen dollareita
Kommentit
Lähetä kommentti