Smile

Saako kauhuelokuvan rakennettua karmivien virneiden ympärille? Kyllä saa, tuumaa Smile, kun ryöstää itseään paremmilta. Uhriaan seuraava kummitus, joka valitsee kohteensa kieroa logiikkaa noudattaen ja jota muut eivät näe, on kuin suoraan indiehitti It Followsista. Tietyn ajan kuluessa tappava kirous puolestaan lainailee The Ringiä. Skeptiset läheiset, jotka leimaavat yliluonnollisuuksien piinaaman raukan hulluksi, ovat taas genren vakioelementti ja tuttu muun muassa Hereditarysta.

Ja mikäs muilta apinoidessa, kun perusasiat ovat kunnossa. Parker Finnin ohjaama ja käsikirjoittama esikoisteos, Smile, on tuttuja latuja kulkeva kauhupätkä, jonka kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa. Leffa nojaa tarpeettomankin paljon jump scareilla säikäyttelyyn, mutta myös hiuksianostattavia hetkiä tarjoillaan tarinan kantimiksi.

Smilen päähenkilö, Rose, on psykoterapeutti, jonka vastaanotolle saapuu järkyttynyt, itsemurhan todistanut nuori nainen. Traumauhri kertoo, miten häntä on kyseisestä hetkestä lähtien vainonnut jokin olento, joka ilmestyy hänelle hymyilevien ihmisten muodossa. Eipä aikaakaan, kun potilas jo itse hymyilee Roselle kammottavasti ja viiltää saman tien kurkkunsa auki. Aloituskohtaus on hyytävä ja naulaa katsojan välittömästi teatteripenkkiin.

Luonnollisesti virnistelevä paha henki alkaa seurata päähenkilöä. Harmillisesti elokuva ei kuitenkaan ota samalla tavalla iloa irti jännittävästä konseptistaan kuin sen esikuva, It Follows. Siinä missä David Robert Mitchellin leffa panosti psykologiseen kauhuun, jossa jokainen valkokankaalla kohti kävelevä ihminen nostaa niskakarvat pystyyn, Finnin filmi ei saavuta samankaltaista vainoharhaa.

Paranoiasta on tosin Smilessa aluksi viitteitä. Rose näkee outoja hahmoja kotinsa nurkissa ja sairaalansa pihalla. Tuttu mielenterveyspotilas muuttuu puolestaan ohi kulkiessa epäilyttäväksi hymypojaksi. Hui!

Filmi kuitenkin ylikäyttää halpoja säikäytyksiä, jolloin pelko ei kumpua tarinasta vaan siitä, montako lyöntiä sydän jättää seuraavan pöö-äänen kohdalla välistä. Toisin kuin alkukohtauksen ekspositio antaa ymmärtää, virnistävä haamu ei niinkään asetu muihin ihmisiin kuin ilmestyilee Roselle miten tahtoo. Sääntöjen puute ei tee kertomuksesta kihelmöivämpää vaan valjumman, sillä mielivaltaisuudesta uupuu mysteeri.

On yleisön varpaillaan pitämisessä toki pointtinsakin. Jump scarejen myötä Rosen hermoheikkoutta on helppo sympata, koska katsojankaan pumppu ei tunnu olevan kummitukselta turvassa. Yllätykset eivät ole täysin arvattavia, ja säpsähdyksiä saadaan ovelasti irti myös nopeista leikkauksista sekä ympäristön luonnollisista mutta äkillisistä äänistä.

Silti säikyttelyt tuntuvat liian usein menevän siitä, missä aita on matalin, kun tilaisuus olisi rakentaa tunnelmaa. Osa niistä tasapainoilee koomisen rajamailla, ehkäpä tarkoituksella. Kuuluuhan kauhugenreen aina hienoinen musta huumori. Olisin silti mieluummin todistanut hitaampaa jännityksen kasvattamista, jonka suhteen leffa voisi ottaa oppia esimerkiksi Barbarianilta.

Yksi tärkeimpiä seikkoja, joka saa Smilen toimimaan elokuvana kaikesta huolimatta kelvollisesti, on se, että päähenkilön ahdinkoon pystyy samaistumaan. Rose käyttäytyy kuin rationaalinen ihminen ja yrittää selvitä kammottavasta tilanteesta kuten kuka tahansa hänen kengissään tekisi. Sosie Baconin roolisuoritusta on myös kehuttava, sillä se pitää elokuvan kasassa.

Rosen rakkaimmat tosin tuntuvat maailman vastenmielisimmiltä urpoilta siinä, kuinka nopeasti he hylkäävät mieleltään järkkyneeksi luulemansa läheisen. Kohtaukset aviomiehen ja siskon kanssa ovat leffan kömpelöimpiä sekä pohjaavat kankealle dialogille. Näiden sivuosien näyttelytyökään ei vakuuta.

Smile voi onneksi luottaa onnistuneeseen konseptiinsa ja toimivaan rakenteeseensa. Virnuileva mörkö ei esimerkiksi lakkaa kauhistuttamasta välittömästi, kun sen on kertaalleen nähnyt, kuten niin moni muu kauhufilmien hirviö. Päähahmon pääseminen kirouksen alkuperän jäljille ei taas ole omaperäinen juonen kehitys, muttei se tee myöskään vyyhdin selviämisestä vähemmän kutkuttavaa. Se tosin on hiukan hassua, että aiemmin aggressiivisesti Rosea ahdistellut kummitus antaa tälle reilun pelin hengessä tilaa salapoliisityön ollessa intensiivisimmillään.

Loppumetreillään Parkerin hittielokuva tekee sen saman, minkä niin moni jenkkikauhuleffa eli muuttuu meluisemmaksi kuin tarina edellyttäisi. Tällä kertaa se ei ole täysin huono asia, sillä kieroin visuaalinen anti tarjoillaan vasta kliimaksissa. Lajityypille pakollinen viime minuuttien synkkä twisti on myös tavallista huolellisemmin toteutettu eikä vain väkinäinen roiskaisu.

Kun pohja on paikallaan, ei omaperäisyyden puute haittaa. Smile on peruspätevä lajityyppinsä tekele, joka piristi Halloween-maanantaitani. Jos elokuvasta haluaa etsiä syvempiä tasoja, se toimii simppelinä allegoriana siitä, miten haastavaa vakavasta traumasta ylitse pääseminen on, sekä siitä, miten mielisairaudelliset ongelmat eristävät muista ihmisistä. Kahdesta syksyn kehutusta kauhu-uutukaisesta Parkerin debyytti vetosi minuun Barbariania enemmän.