Barbarian

Ryhdyin itseni kanssa ajatusleikkiin: pystynkö arvaamaan, mistä vuonna 2022 ilmestynyt elokuva nimeltä Barbarian kertoo näkemättä koko elokuvaa? Tehtävä ei ollut vaikea. Totta kai se kertoo miehistä.

Detroit ja sen slummit ovat uusi kauhuleffojen vakiomiljöö. Genren viimeaikaisista filmeistä esimerkiksi It Follows ja Don't Breathe ovat hyödyntäneet kaupungin nurjaa puolta. Nyt myös Zach Creggerin uutukainen sijoittaa karmivat tapahtumat hylättyjen omakotitalojen keskelle.

Barbarianin ensimmäinen puolisko on tehokas. Motor Cityyn työhaastatteluun matkustanut Tess saapuu varaamalleen Airbnb-talolle keskellä rankkasateista yötä, mutta talossa asuukin jo joku toinen. Kun tuntematon mies kutsuu hänet sisään, kasassa on pienimuotoinen, arkiuskottava trilleri. Paljastuuko Keithiksi itsensä esittelevä muukalainen kunnon kaveriksi vai uhaksi nuorelle naiselle? Tästä eteenpäin elokuvaa näkemättömien ei kannata spoilata itseään.

Barbarianin alkuasetelma on herkullinen, sillä jokainen voi samaistaa siihen itsensä. Mitä jos vastaava tapahtuisi minulle, kun olen varannut Airbnb:n tuntemattomasta kaupungista? Viis siitä epäuskottavuudesta, että yksin matkaava nainen jättäisi tarkastamatta esimerkiksi Google Mapsista, minkälaisia vaikutelmia kohdenaapurusto herättää.

Keith onneksi osoittautuu mukavaksi hepuksi, joka ei edes raiskaa tai murhaa Tessiä yöllä. Vaikuttaapa hän suorastaan viehättävältä vieraansa silmissä. Alkumetreillä voi jo tosin uumoilla, mihin suuntaan leffa on menossa, koska Keith rohkenee kyseenalaistaa Tessin näkökulman siitä, että tilanne oli ainoastaan tälle pelottava. Elokuva vaikuttaa korostavan Keithin ymmärtämättömyyttä naisen kokemuksen suhteen, vaikka mies on itse juuri päästänyt vieraan ihmisen sisään todella arveluttavalla asuinalueella, jossa kyseessä voisi helposti olla huijaus- tai ryöstöyritys.

Barbarian etenee joka tapauksessa hitaasti ja taitavasti jännitystä kasvattaen. Leffasta ei tiedä tarkalleen, mihin se on menossa, mutta piinaavuus kohoaa tasaista tahtia. Se ei edes haittaa, että mukana on pari ärsyttävän kliseistä jump scare -hämäystä.

Elokuvan yhtenä tärkeimpänä onnistumisena päähenkilö Tess ei ajaudu ahdinkoon silkkaa tyhmyyttään. Hän selvästi yrittää olla varovainen, ja soittaa poliisitkin heti ensimmäisen vaaran merkin ilmaantuessa. Kellariin hän harhailee vain etsiessään vessapaperia, ja kun sieltä paljastuu salaovi pimeyteen, hänen ensimmäinen reaktionsa on järjellisen ihmisen "Nope!" Löydettyään vankityrmän hän yrittää painella saman tien talosta ulos, mutta Keith painostaa hänet jäämään hetkeksi.

Ainoa todellinen turhauttavuus leffan alkupuolella on siinä, että hahmojen kiipeliin joutuminen vältettäisiin paremmalla kommunikaatiolla. Sen sijaan, että Tess sössöttää epämääräisyyksiä kellarin sängystä ja ämpäristä, hän voisi vain huutaa kurkku suorana: "Siellä on pidetty jotakuta vankina ja todennäköisesti tapettu, koska seinällä on verta!" Mutta koska kyseessä on kauhuelokuva, hahmojen pitää puhua ohi asian, jotta juoni ei ratkea ennen aikojaan.

Silti filmi pitää otteessaan. Vaikka hahmoille tarjoutuu monta tilaisuutta karata tiehensä, harhailu pimeään tunneliin tuntuu karmivan vääjäämättömältä. Kun itse mörkö viimein paljastetaan, säikäytys on tehokas.

Harmillisesti Barbarianin toinen puolisko pudottaa pallon. Leffan rakenne on toki ovela siinä, miten kauhun saavuttaessa huippunsa tarina loikkaakin seuraamaan kokonaan uutta hahmoa. Raiskauksesta syytetty näyttelijä AJ vain on tympeän yksipuoleinen nilkki.

Elokuva tekee tuskaisen ilmiselväksi, että AJ on todella mulkku raiskaaja, vaikkei suorasanaisesti vahvistakaan, että mies on todella tehnyt mitään väärää. Jos hahmo käyttäytyisi vähemmän överin kusipäisesti eikä droppailisi sanoja kuten "bitch" ja "faggot", saattaisi katsojalla jopa käydä mielessä kysymys, syytetäänkö häntä aiheettomasti. Mutteihän sellaisen mahdollisuuden esittäminen ole nykypäivänä sallittua!

Puolivälin jälkeen alkaa käydä selväksi, mitä Barbarian ajaa takaa. AJ on #metoo-aikakauden hengessä idiootti seksuaalinen hyväksikäyttäjä, jonka katumus pyyhkiytyy pois välittömästi vastuuttomuuden myötä. Kellarin hirviön takana onkin kidnappaaja-raiskaajamies, koska sellaisia löytyy amerikkalaisissa filmeissä joka naapurista — ja no, sellaisia me miehet nyt olemme! Keith taas kokee kurjan kohtalonsa, koska ei pysty suhtautumaan Tessin sanaan vakavasti. Poliisisedät puolestaan tuomitsevat naisen pulaan, koska eivät kuuntele häntä vaan tuomitsevat hänet hourailevaksi narkkariksi. Ja ketkäpä muutkaan ovat vastuussa huumeiden vastaisesta sodasta, asuntokriisistä sekä köyhyydestä kuin miehet, nuo katalat vallanpitäjät.

Löysän tematiikan paljastuessa myös leffan juoni pikkuhiljaa tyhmistyy. Hahmot alkavat käyttäytyä järjenvastaisesti ja vailla itsesuojeluvaistoa. Kellarin barbaari ei puolestaan ole vain supervoimakas vaan myös superkestävä yli-ihminen, mikä vie pohjan aiemmalta filmin arkirealismilta. Kun lopussa paikallinen asukas tiuskaisee Tessille eläneensä seudulla 15 vuotta ja osaavansa suojautua hirviöltä, ehdin jo miettiä, että kerrankin kauhuleffa tiedostaa kliseet eikä kyseessä ole vain hölmö uhrattava sivuhenkilö. Olisi pitänyt arvata, että mansplainingista tuomio on kuolemanrangaistus.

Loppujen lopuksi lupaavasti alkava Barbarian paljastuu paljon tylsemmäksi elokuvaksi, kuin mitä se antaa ensin ymmärtää. Filmin viimeinen kolmannes on jo aivan eri maata kuin sen mainio ensimmäinen puolisko. Toki mukana on myös komedisia aspekteja, mutta ne tuntuvat vain heikentävän kokonaisuutta. En voi myöskään olla pyörittelemättä silmiäni sille, miten noloa itseruoskinnan aikakautta elämme, kun miesohjaajatkin tehtailevat leffoja, joissa miehet tarkoituksella esitetään tyystin yksiulotteisina tolloina ja pahiksina — barbaareina.