Natsikomedia vuonna 1942 kuulostaa melkoisen rohkealta vedolta. Toki Chaplinin The Great Dictator ilmestyi jo 1940, mutta saksalaissyntyisen Ernst Lubitschin Ollako vai eikö olla vetää sille röyhkeydessä vertoja. Lubitsch sijoittaa nimittäin elokuvansa Varsovaan, jonka kolmas valtakunta valloittaa heti filmin alussa. Aikanaan leffa sai osaksi syytteitä mauttomuudesta, mutta nykyään sen ajankohtainen osuvuus vain ällistyttää.
Ollako vai eikö olla kietoutuu varsovalaisen teatterinäyttelijäpariskunnan, Joseph ja Maria Turan, ympärille. Erinäisten käänteiden kautta he joutuvat osaksi vakoojavyyhtiä ja pyrkivät estämään natsien agenttia, tohtori Siletskya, toimittamasta tietoja Gestapolle Puolan vastarinnasta. Huijatakseen Siletskya he luonnollisesti hyödyntävät näyttelijätaitojaan. Samalla Joseph kärsii mustasukkaisuudesta, sillä nuori komea lentäjäluuutnantti on ihastunut Mariaan.
Lubitschin elokuva käynnistyy hitaasti. Ensimmäisen tunnin aikana ihmettelin, missä komedia oikein on, sillä en edes tyrskähtänyt kertaakaan. Pitkän aikaa kestää ylipäänsä, että valkenee, mistä leffa itse asiassa kertookaan.
Vitsejä kuitenkin kypsytetään hitaasti. Sitten kun palikat loksahtavat kohdalleen, punchlinet ovat ihan hillittömiä. Erityisesti Josephin vierailu varsinaisen Gestapo-everstin luo sai minut suorastaan ulvomaan, kun mies osoittautuu täsmälleen samanlaiseksi liioitelluksi karikatyyriksi, jollaisena Joseph on häntä näyttelijänä aiemmin esittänyt. Elokuvan lopussa kotiovelle saapuvalle korkea-arvoiselle deitille ei voi myöskään olla hirnumatta.
Näyttelijäsuoritukset, ne tosimaailman siis, ovat myös kautta linjan mainioita. Jack Bennyn komedialahjoja ei esimerkiksi käy kiistäminen Josephin roolissa, sillä hän irrottaa useat naurut esittäessään kehnoa näyttelijää, joka joutuu isänmaansa puolesta ottamaan haltuun monta erilaista valeasua.
Kaikkein vakuuttavin on silti Caroline Lombard, joka kuoli traagisesti lento-onnettomuudessa ennen elokuvan ilmestymistä. Hän saa katsojan todella uskomaan Mariaan, joka pystyy pyörittämään miehiä pikkurillinsä ympäri pelkillä äänenpainoillaan.
Täydellisyyttä Ollako vai eikö olla ei sentään komediana saavuta. Vaikka filmi on luonteeltaan absurdi, uskottavuutta venyttää liiankin kanssa se, etteivät natsit tarkasta ilmeisesti yhdenkään henkilön papereita: tulla ja mennä saa kuka vain, kunhan pitää yllään hakaristiunivormua. Hahmot tuntuvat lisäksi olevan jopa tällaisen farssin sisällä tarpeettoman helposti höynäytettävissä.
Ei Lubitschin elokuvaa voi silti kuin ihailla. Natsiaatteen täydelliseksi naurunalaiseksi tekeminen synkkiä aiheita välttelemättä on leffan ilmestymisaikana vaatinut melkoista pokkaa. Paljon kertoo jo se, että Gestapo-everstin pilkkanimi Concentration Camp Ehrhardt on elokuvassa jatkuvasti toistuva vitsi. Iloa tuottaa myös se ironia, että valkokankaalla natsit päihitetään nimenomaan näyttelemällä. Ei tämä mikään Kruunupäitä ja hyviä sydämiä ole mutta erinomaisesti ajan hammasta kestänyt komedia silti.
Kommentit
Lähetä kommentti