Dumbo (1941)

Disneyn klassikkoanimaatioista Dumbo oli jostain syystä jäänyt minulta näkemättä. Pääpiirteissään toki tiesin, mistä elokuvassa on kysymys: norsusta, jolla on ylisuuret korvat mutta joka oppii lentämään. Se pääsi kuitenkin yllättämään, että leffa on vain 64 minuuttia pitkä ja norsu lentää vasta lopussa.

Dumbo on kenties räiskyvin tähän mennessä näkemistäni Disney-piirretyistä. Omiaan höpisevä elävä juna, palloilla temppuileva elefanttipyramidi sekä klovnien absurdi show osoittavat, että animaattoreilla on ollut hauskaa. Heidän aikaansaannoksiaan onkin viihdyttävä katsoa.

Varsinaisella happoilulinjalle elokuva pääsee, kun nimikkonorsu ja hänen hiiriystävänsä juovat itsensä humalaan. Onko pinkkien elefanttien tähdittämä trippailusessio pituudessaan perusteltu? Ei todellakaan, mutta onpahan jotain odottamatonta.

Pohjimmiltaan Dumbo on klassinen tarina H. C. Andersenin Ruman ankanpoikasen hengessä. Syrjitty ja kiusattu lapsi osoittaa halveksujilleen, että hänen vahvuutensa on juuri siinä erilaisuudessa, josta häntä nälvitään.

Leffan tehokkuus syntyy siitä, että tämä kiusaaminen ja syrjintä esitetään yllättävän julmasti ja rehellisesti. Ennen onnellista loppuaan Dumbo on jopa hämmentävän surullinen koko perheen elokuva. Itse päähenkilö, jonka nimikin on haukkumaväännös Jumbosta, viettää ison osan filmistä kyynel silmäkulmassa. Ja ikään kuin tämä ei olisi tarpeeksi hänen äitinsä vangitaan kahleisiin eläinrääkkäystä muistuttavassa hengessä.

Kaikki kohtaukset Dumbossa eivät ole kestäneet yhtä hyvin aikaa. Siitä voi vielä väitellä, ovatko tarinan varikset negatiivinen mustien karikatyyri. Heitä toki esittää aito gospel-kuoro, mutta toisaalta lintujen johtaja on nimetty vähemmän hienovaraisesti Jim Crowiksi.

Epäselvyyttä taas ei ole kohtauksen suhteen, jossa sirkustyöntekijät pystyttävät teltan. Joukko mustia työläisiä hoilaa, miten he "työskentelevät kuin orjat kuolemaan asti", "eivät koskaan oppineet lukemaan tai kirjoittamaan" tai "haaskaavat välittömästi palkkansa".

Disney-klassikoiden joukossa Dumbo erottuu kuitenkin edukseen. Pinokkion tavoin siinä on vielä särmää eikä tarina ole kangistunut tuotantoyhtiön myöhempiin pliisuihin kaavoihin. Tiivis pituus pitää myös tarinan napakkana. Vaikkei filmi tehnytkään minuun aivan studion toisen kokopitkän kaltaista vaikutusta, on kyseessä ehdottomasti yksi Disneyn parhaimmista animaatioista.