Operaatio Ave Maria

Andy Weirin samannimiseen romaaniin perustuva Yksin Marsissa -filmi on eräs harvoista Ridley Scottin myöhemmän uran onnistumisista. Hyväntuulinen ja tiedeoptimistinen, kovaa scifiä edustava elokuva, jonka käsikirjoituksesta vastasi Buffy, vampyyrintappajasta, Cloverfieldistä sekä The Cabin in the Woodsista tuttu Drew Goddard, yllätti vuonna 2015 kaikin puolin positiivisesti. Kyseenalaisesti suomennettu Operaatio Ave Maria (Project Hail Mary) perustuu niin ikään Weirin kirjaan, on jälleen Goddardin sovittama ja tarjoaa samoin hyväntuulista scifiä. Valitettavasti leffat eivät ole samasta puusta veistettyjä.

Operaatio Ave Maria edustaa jenkkielokuvan lajia, jossa valkoinen jenkkimies hälytetään paikalle pelastamaan maapallo. Jenkkimies suorittaa yksinään tieteelliset läpimurrot ja kiitää sankariastronauttina valovuosien päähän hoitamaan eksistentiaalisen kriisin kuntoon, jälleen yksin, totta kai. Urgh.

Ave Maria edustaa myös sitä jenkkikomedian tyyppiä, jossa jokainen vuorosana on joko kuiva sarkastisuus tai vähättelevä itseironisuus. Tämä on toki omanlainen huumorin tyylilajinsa. Tyyli muuttuu kuitenkin latteaksi, kun vitsit tuntuvat jatkuvasti pakotetuilta.

Elokuva etenee kahdessa aikatasossa. Takaumissa Ryan Goslingin esittämä molekyylibiologian tohtori Ryland Grace saa tietää, että auringon lämpöä nakertaa mystinen muukalaismikro-organismi, astrofaagi. Se uhkaa pudottaa maapallon lämpötilaa jopa 15 asteella ja aiheuttaa globaalin nälänhädän. Nykyhetkessä Grace puolestaan herää ainoana eloonjääneenä avaruusaluksella Tau Ceti -tähden lähistöltä.

Gosling ei ole pääroolissa varsinaisesti huono, sillä hänellä on kykyjä komedianäyttelijänä. Scifi-elokuvista hänet tunnetaan myös erinomaisista Ensimmäisenä kuussa sekä Blade Runner 2049 -filmeistä. Silti huvittaa, että epävarman jänistävän nörtin osaan on täytynyt tietysti valita yksi Hollywoodin seksikkäimpinä pidetyistä miesnäyttelijöistä.

Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi Operaatio Ave Mariaan viitataan usein kovana scifinä. Sen juoni on nimittäin totaalisen epäuskottava. Luulisi, että maapallon lämmittäminen tai astrofaagivirran katkaiseminen Venuksesta aurinkoon olisivat monta kertaluokkaa helpompia ratkaisuja ihmiskuntaa kohtaavaan ongelmaan kuin syteen tai saveen -henkinen matka toiseen aurinkokuntaan.

Elokuva edustaa Stranger Things -käsikirjoittamista. Jokainen ongelma, jonka päähenkilö kohtaa, ratkeaa ensimmäisen epätodennäköisen arvauksen ja sen varaan rakennetun täydellisen suunnitelman myötä. Kun Grace esimerkiksi kaappaa astrofaagia syöviä avaruusbakteereja kaukaisen planeetan ilmakehästä, on melkoinen tuuri, että hänen oletuksensa saalistajaorganismista osoittautuu oikeaksi. Jos astrofaagin vähäisyys planeetalla selittyisikin esimerkiksi kemiallisella hajoamisella, fysikaalisella prosessilla tai yksinkertaisesti mittausvirheellä, koko sankarillinen operaatio lässähtäisi pannukakuksi.

Mutkia oiotaan leffassa suoriksi liki valonnopeudella. Kun tarina niin vaatii, sankari oppii käden käänteessä ohjaamaan avaruusalusta, kommunikoimaan alien-lajin kanssa sekä sieppaamaan vaivatta avaruuden pimeyden halki lentäviä kämmenenkokoisia kappaleita. Leffan muukalaisrodulle ovat taas kätevästi tuttuja sellaiset ihmismäiset konseptit, kuten kouluopettajat ja tyttöystävät, ettei jutustelusta kehkeytyisi liian hankalaa.

On mahdollista, että tarinankerronta on paljon johdonmukaisempaa alkuperäisromaanissa. Filmisovitus  plärää kuitenkin pitkästä mitastaan huolimatta tarinaa sitä vauhtia, ettei missään tunnu olevan järkeä. Hyvänä esimerkkinä Grace tulkkaa ensin kohtaamansa alienin äänteitä yksi kerrallaan sanoiksi tietokoneella. Kohta koko muukalaisen puhe kääntyy jo simsalabim sujuvaksi englanniksi.

Elokuvan niin sanottu sydän lepää Gracen ja sen alienin, Rockyn, suhteessa. Sydämestä on silti vaikea puhua, sillä suhde on läpeensä laskelmoitu. Kivistä hämähäkkiä muistuttava Rocky päästelee piipittäviä ääniä ja elehtii söpösti kosiskellen naiskatsojia kuin The Mandalorianin Grogu. Buddy-elokuva avaruudessa kierrättää myös kaikki sentimentaaliset Hollywood-kliseet: Rockyn sydäntäsärkevän valekuoleman kohdalla huokaisin ääneen juonen ennalta arvattavuudelle.

Operaatio Ave Maria on pohjimmiltaan poikamainen seikkailuelokuva. Siksi myös sen “poika kohtaa ystävällisen muukalaisen” -dynamiikka on hyvin tutunoloista kaavaa noudattava. Se tuo mieleen  muun muassa Rautajätin, Bumblebeen, edellä mainitun Stranger Thingsin sekä tietysti suurimman esikuvansa E.T:n. Toistuvista vitseistä peukutus on taas ihan puhdasta Terminatoria.

Leffan loppupuoli venyy ylipitkäksi. Siitä eteenpäin, kun Grace sanoo hyvästit Rockylle, filmillä ei ole enää oikeastaan mitään sanottavaa. Siitä huolimatta se jatkuu vielä puoli tuntia. Viimeinen kohtaus on jo imelyydessään sietämätön.

Komeista kuvista elokuvaa voi toki kehua. Kohtausta, jossa Grace sukeltaa läpi astrofaagipilven eli “Petrova-linjan”, on ylistetty – eikä syyttä. Filmi yhdistääkin taitavasti digitaalisia ja käytännön efektejä. Rocky on esimerkiksi toteutettu pääasiassa nukketehosteilla. Gracen avaruusalus on puolestaan kokonaan sisältä ja osin myös ulkoa todellinen lavaste. Ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller ovat väittäneet jopa, etteivät he kuvanneet lainkaan vihreää tai sinistä taustakangasta vasten.

Voi olla, että olen liian ankara Operaatio Ave Mariaa kohtaan. Se on kieltämättä taitavien tekijöiden käsissä syntynyt, hyvän mielen rento scifi-popcorn-elokuva, jota ei pidä miettiä liian tarkkaan. Kyllästyin kuitenkin itse siihen jo ensimmäisen vartin jälkeen. Leffalla ei ole muuta sanottavaa kuin ohutta höttöä rohkeutensa löytämisestä. Se ei yllätä, haasta eikä tee mitään omaperäisesti. Se saa avaruuden tuntumaan harvinaisen tylsältä paikalta.