Blade Runner 2049

(2017)

George Miller näytti, miten rakastetulle leffaklassikolle tehdään vuosikymmenien jälkeen sen ansaitsema jatko-osa. Denis Villeneuve huusi: ”Minä myös, minä myös!” Blade Runner -fanit puolestaan jäivät odottamaan kauhulla lopputulosta, mutta turhaan. Uskomatonta kyllä, Blade Runner 2049 on yksi viime vuosien parhaista scifi-elokuvista. Ainoastaan tuotantoyhtiön pahimmat painajaiset toteutuivat.

Ensimmäisenä Blade Runner 2049:ää katsoessa huomio kiinnittyy ulkokuoreen. Huonot uutiset ovat siinä, ettei leffa pärjää visuaalisessa vaikuttavuudessa edeltäjälleen. Vertailu on kuitenkin epäreilu ottaen huomioon, että alkuperäinen Blade Runner on yksi kaikkien aikojen komeimpia elokuvia.

Lasi täynnä -ihminen toteaa sen sijaan, että uutukaisen CGI-efektit ovat ehkäpä häikäisevimpiä, mitä valkokankaalla on nähty. Niitä myös täydennetään saumattomasti upein käytännön tehostein. Ilman tarkempaa syyniä on mahdotonta sanoa, mikä on tietokoneluomusta ja mikä pienoismallia. Tärkeimpänä puolena filmi löytää aivan oman vaikuttavan tyylinsä, joka ei apinoi Ridley Scottin elokuvaa mutta tekee tälle kunniaa. Jos ensimmäisen Blade Runnerin pääväri oli sininen, 2049:n maisemia hallitsevat harmaan sävyt.

Tietokonetehosteista täytyy erikseen mainita se, että leffa seuraa Rogue Onen jalanjälkiä ja loihtii valkokankaalle kokonaan CGI:lla toteutetun näyttelijän. Nuori Sean Young on kuitenkin huomattavasti vakuuttavampi ilmestys kuin digitaalinen Peter Cushing tai Carrie Fisher. Kaikki mahdolliset vihjeet epäaitoudesta sitä paitsi selittyvät tarinan sisällä, sillä hahmo on kirjaimellisesti epätäydellinen klooni.

Ainoastaan leffan valaistus ja lavastus osoittautuvat hienoiseksi pettymykseksi. Ridley Scottin alkuperäistuotoksen uskottavan rähjäisyyden rinnalla jatko-osan ympäristöt näyttävät nimittäin hiukan kliinisiltä. Valonlähteillä ja varjoilla puolestaan yritetään leikitellä mutta lopputulos on esikuvaa keinotekoisempi. Niiden yhteispeli tuntuu nimittäin ennemmin asetelmalliselta kuin ympäristön arkiselta seuraukselta. Vaikutelma on komea mutta silti Blade Runner Light.

Hans Zimmerin soundtrackista ei myöskään ole mitään vastusta Vangeliksen originaalille ääniraidalle. Musiikki on nykyelokuville - eikä vähiten Villeneuven leffoille ja Zimmerille itselleen - tavanomaista ”BRAAM BRAAAM BUUUM!” -torvitörähtelyä ja pahaenteistä ambienssia. Hetkensä sillekin koittavat, erityisesti filmin lopussa, mutta Blade Runner -elokuva ansaitsisi jotain poikkeuksellisempaa.

Tuntuu kaikesta huolimatta oudolta valittaa elokuvan audiovisuaalisesta puolesta, sillä todellisuudessa 2049 kuulostaa hyvältä ja näyttää sitäkin huikeammalta. Roger Deakinsin kuvauksesta voittama Oscar on esimerkiksi täysin ansaittu.

Filmin toimintakohtaukset nousevat myös tyylikkäiden miljöiden ansiosta tunnelmaltaan toiselle tasolle kuin keskimääräisen viihdepätkän turpakäräjät. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Deckardin ja päähenkilön, replikantti K:n, yhteenotto hylätyssä hologrammi-artistien ravintolassa sekä leffan loppukähinät valtaisan merivallin kupeessa. Toisaalta tällainen vaikuttavuus on niin laskelmoitua, että jatko-osa vaikuttaa hetkittäin hienosta set piece -astetelmasta toiseen astelulta.

Tärkeämpää kuin leffan ulkoiset tekijät on kuitenkin se, ettei 2049:n sisältö petä. Villeneuven teos laajentaa onnistuneesti alkuperäisen filmin teemoja mutta seisoo tarinallisesti omilla jaloillaan.

Leffan aloitus ei tosin kuulu kaikkein omaperäisimpiin. K:n ja hänen metsästämänsä replikantin veriseksi käsirysyksi puhkeava rupattelutuokio apinoi turhan läpinäkyvästi Tarantinoa ja spagettiwestern-klassikoita. Alusta asti on selvää, että päähenkilö on tapporetkellä eikä väkivaltaisuuksilta voi välttyä. Kohtauksen jännite jää siten olemattomaksi.

Elokuva ei kuitenkaan kokonaisuutena kaadu kaavamaisuuksiin. Nykypäivän ison rahan Hollywood-tekeleeksi sillä on jopa yllättävän paljon uskaliaisuutta. Jatkuvan yleisön kosiskelun sijaan vajaat kolme tuntia etenevät suorastaan hämmentävän verkkaisella temmolla. Sääli, ettei riski katsojalukujen valossa kannattanut. Itse jäin miltei kaipaamaan lisää kiireettömästi tunnelmoivalta tarinalta.

2049 selittelee silti enemmän kuin edeltäjänsä. Hahmot töksäyttelevät mietelauseita sielun ja tietoisuuden yhteydestä heti alusta alkaen, vaikka alkuperäisen filmin ei siihen tarvinnut edes kajota. Yleisöä muistutellaan myös vain kymmeniä minuutteja sitten lausutuista vuorosanoista. Koko elokuvasarjan pääteemakin tavutetaan ääneen dialogissa: ”Enemmän ihmisiä kuin ihminen itse.” Sentään nolanmaisen rasittavuuden tasolle rautalangasta taivuttaminen ei kuitenkaan vajoa.

Erityisesti pidin siitä, miten Villeneuven filmi syventää ensimmäisen Blade Runnerin esittämiä pohdintoja. Koska päähenkilö on tällä kertaa varmuudella replikantti, keskeisen sijan kertomuksessa saa vapaan tahdon ongelma. Onko mikään, mitä K kokee, aitoa vai onko hän vain koodinsa orja, kuuluu olennainen kysymys. Pääpahis, megakorporaatio-omistaja Niander Wallace, puolestaan vihjaa, että kenties myös Deckardin ja Rachelin suhde edellisessä elokuvassa oli tyystin ennalta suunniteltu ja ohjelmoitu.

Kiinnostavimmaksi leffan anniksi kohoaa K:n ja hänen holografi-tyttöystävänsä, Join, suhde. Vaikka kyseesä on vain sivujuonne, kaksikon tarina on oivaltavampi kuvaus Spike Jonzen Her-elokuvan aiheesta kuin Her itse.

Lopussa elokuva paljastaa koko romanssin perustuneen vain valheelle. Joi on Wallacen suuryrityksen ohjelmoima tuote, joka tunnistaa ja tarjoaa asiakkaalleen täsmälleen sitä, mitä tämä haluaa. Korporaatio itse manipuloi ihmisiä tekoälyn voimin ja urkkii sen avulla heiltä tietoja.

Käänne luonnollisesti heijastelee tosimaailman ajankohtaisia aiheita. Mainonta, sosiaaliset mediat ja jopa presidentinvaalikampanjat manipuloivat jo nyt meitä vetoamalla tunteisiin ja näyttämällä meille juuri oikeanlaista sisältöä. Samalla ne keräävät meistä dataa tehostaakseen jatkuvasti toimintaansa. Asiakasta nimenomaisesti miellyttämään suunnitellut, Joita muistuttavat seksibotit tulevat myös epäilemättä tulevaisuudessa olemaan hittituote. Jos ihmisiä pystyykin ohjelmoimaan sopivilla aistiärsykkeillä käyttäytymään halutulla tavalla, miten eroamme silloin vapaan tahtomme suhteen koneista?

Identiteetin etsiminen on teema, joka määrittää K:ta päähenkilönä. Kun hänen elämältään putoaa filmin lopussa pohja, hän tekee ratkaisun auttaa Deckardia. Uhrautumisensa seurauksena replikantti kuitenkin menettää henkensä. Hänen altruistinen tekonsa heijastelee Roy Battyn päätöstä pelastaa Deckard kuilun reunalta ensimmäisessä elokuvassa. Samalla se päättää hahmon Pinokkio-henkisen tarinan ihmisyyden etsimisestä.

Villeneuven leffa kiusoittelee katsojaa myös kliseisellä valittu-juonikuviolla. Pitkän aikaa vaikuttaa todennäköiseltä, että K on Deckardin ja Rachelin messiaaninen replikanttilapsi. Fiksuna käänteenä hän kuitenkin osoittautuu lopulta vain yhdeksi androidiksi muiden joukossa. Elokuvan tematiikkaa mukaillen hän ei ole syntyjään erityislaatuinen vaan hänen täytyy löytää itse yksilöllisyytensä.

Villeneuven elokuva välttää monien uudelleenlämmittelyiden helmasynnin eli ylenpalttisen fanservicen. Harrison Ford tuodaankin viisaasti tarinaan mukaan vasta myöhäisessä vaiheessa, minkä vuoksi K ehtii rauhassa kehittyä omaksi hahmokseen. Silmäniskut pidetään myös hyvin hillittyinä. Hymähdyksen arvoista on se, että replikantti voi oikaista juoksemalla seinän läpi, mutta sen kummoisempaan vitsailuun ei yllytä.

Näyttelijät hoitavat osansa moitteetta. Ryan Goslingin voisi irvailla näyttelevän Ryan Goslingia, mutta tunneilmaisultaan rajoittuneen K:n rooliin hän sopii täydellisesti. Ford puolestaan esittää Deckardia tuttuun hillittyyn tapaan mutta häivähdyksellä ennennäkemätöntä herkkyyttä. Suoritusta on kehuttu yhdeksi hänen uransa parhaimpiaan eikä aiheetta.

2049:n ehdottomasti heikoimman lenkin muodostavat sen sijaan tarinan pahikset. Tämä on sääli ottaen huomioon, että originaalifilmin Roy Batty pitää paikkaa yhtenä elokuvahistorian ikonisimmista antagonisteista. Wallace on sen sijaan tympeä megalomaaninen sarjakuvakonna, joka syytää suustaan uuvuttavan suureellisia monologeja. Hänen replikanttiapurinsa Luv taas painuu unohduksiin sitäkin tylsempänä kaavamaisena kätyrihahmona, joka poikkeaa normista ainoastaan siinä, että hän on nainen.

K:n lopputaistelu Luvin kanssa tuntuu kaiken lisäksi tarpeettomalta. Kohtaus on hienosti kuvattu, mutta Blade Runner -henkeen olisi sopinut paremmin, että replikantti olisi kuollut päähenkilön ensimmäiseen luotiin. Uhoamisvuorosanat tuntuvat vain laiskalta käsikirjoittamiselta. 

Ajattelemisen aihetta antaa tosin se, miksi Luv jättää K:n henkiin heidän kohdatessaan Las Vegasissa, vaikka hänellä olisi mahdollisuus päästää päähenkilö päiviltä. Onko kyseessä vain typerä pahisklise vai suhtautuuko Luv itse asiassa K:ta inhimillisemmin replikanttia kohtaan? Toisaalta Rachel-kloonin hän kyllä ampuu epäröimättä.

Yhdellä tapaa jatko-osa silti rikkoo konventioita pahistensa suhteen. Wallace ei nimittäin saa missään vaiheessa saa palkkaansa, mikä on elokuvan maailmaan sopivaa realismia.

Kysymysmerkiksi juonessa puolestaan jää ensimmäisen Blade Runnerin ja jatko-osan välillä tapahtunut suuri sähkökatkos, Blackout, johon hahmot useaan otteesen viittaavat. Tapahtuma selitetään 2049:ää taustoittavassa anime-lyhytelokuvassa, mutta varsinainen filmi ei sitä avaa. Ilmeisesti syyllinen katkokseen on replikanttien vastarintaliike, joka esiintyy myös lyhyesti Villeneuven leffassa. En jäänyt toisaalta kaipaamaan asiaan paneutumista, sillä vastarintaliike itsessään on ideana koko elokuvan hutiloiduimpia ja epäkiinnostavimpia.

Toinen suurempi avoimeksi jäävä arvoitus on Deckardin replikanttius. Elokuvan haluttomuutta vastata faneja vuosikymmeniä vaivanneeseen kysymykseen voi kuitenkin pitää järkevänä. Leffasarjan pääteemaakin noudatellen sillä, onko henkilö replikantti vai ihminen, ei kuuluisi olla merkitystä.

2049 ei loppujen lopuksi häviä alkuperäiselle Blade Runnerille kuin pikkuseikoissa. Omaperäisyydessä ja yllätyksellisyydessä se ei voi kuitenkaan Ridley Scottin klassikkoa päihittää. Jatko-osana se on kaikesta huolimatta niin laadukas ja vaikuttava scifi-teos, että yleisön nihkeä vastaanotto on todellinen sääli. Siinäkin suhteessa sitä voi pitää edeltäjälleen uskollisena.