Blade Runner

(1982)

Katsoin Blade Runnerin uudelleen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Muistin, että kyseessä on suuria kysymyksiä pohdiskeleva, hidastempoinen neo-noir-tieteiselokuva. Mieleen siitä olivat tietysti painuneet etenkin Rutger Hauerin androidipahis ja hänen loppumonologinsa. Sitä en kuitenkaan muistanut, että Ridley Scottin cyberpunk-klassikko on myös yksi kaikkien aikojen visuaalisesti häikäisevimmistä leffoista.

Jo Blade Runnerin aloituskohtaus saa leuan viistämään lattiaa. Tuntuu käsittämättömältä, että filmin esittämä futuristinen Los Angeles on toteutettu pitkälti pienoismalleilla ja valokuiduilla ilman tietokone-efektejä. Kuulaskeutuminenkin olisi takuulla helpompaa lavastaa.

Ei olekaan ihme, että Blade Runner on popularisoinut sen, miltä synkän cyberpunk-tulevaisuuden kuuluu näyttää. Etsivä Deckardin ympärillä sykkivä, mainostaulujen ja lentävien autojen täyttämä vesisateinen suurkaupunki on ällistyttävän eläväinen miljöö. Neonvalojen valaisemat öiset kadut eivät vaikuta lavastetuilta, vaan niissä vallitsee samanlainen todentuntuinen rähjäisyys kuin vaikkapa Tarkosvkin Stalkerin vyöhykkeellä.

Komean lavastuksen ja upeiden käytännön tehosteiden ohella filmin valaistus hakee vertaistaan. Valon ja varjon vahva kontrasti rakentaa synkän melankolista tunnelmaa film noirille tunnusomaisesti. Klassista noir-tyyliä edustaa esimerkiksi otos, jossa säteet pilkistävät pimeään huoneeseen kaihtimien lävitse. Valo myös elää kohtauksissa jatkuvasti. Esimerkiksi elokuvan ikonisen loppuhuipennuksen valaisee pyörivän tuulettimen takaa paistava sininen kajastus.

Viimeisen silauksen leffan tyylille antaa Vangeliksen tunnustusta niittänyt soundtrack. Syntetisaattorin varaan rakennettu ääniraita luo uniikin tunnelman, joka heijastelee elokuvan lohdutonta tulevaisuuskuvaa. Toisaalta se on myös huippuhetkinään herkän unenomainen.

Etsivätarinat eivät yleensä nouse suosikeikseni, sillä johtolankojen metsästämisestä muodostuu usein puuduttava McGuffin-jahti. Blade Runnerinkin kestosta valtaosa kuluu päähenkilö Deckardin seuratessa vihjeitä, jotka johdattavat hänet karanneiden replikanttiandroidien luo. Suoraviivainen kertomus tekee kuitenkin varhain selväksi olevansa muutakin kuin scifi-maailmaan sijoitettu rikosdraama. Kun ensimmäinen replikantin surma kuvataan surumielisenä ja suorastaan raakalaismaisena hetkenä, hiipii mieleen kysymys, kuka onkaan elokuvan todellinen pahis.

Elokuvan ihmisyyttä ja tietoisuutta koskevat teemat eivät kenties ole tieteisfiktiolle erityisen ainutlaatuisia. Kysymys siitä, mikä erottaa ihmisen ja riittävän älykkään koneen toisistaan, on yksi genren perinteisimmistä. Silti tarinan eettinen ongelma on edelleen kiinnostava: onko ihmisellä moraalinen oikeus tuhota oma luomuksensa, jolla on muistot ja tietoisuus?

Leffan varsinaiset tähdet ovat kuitenkin replikantit ja erityisesti heidän pomonsa, Hauerin esittämä Roy Batty. Jo heidän höyrähtäneisyytensä tekee filmin huipennuksesta mieleenpainuvan. Esimerkiksi takaperinvoltein kimppuun hyökkäävä ja Deckardin pään haarojensa väliin puristava Pris tuskin toimisi älyttömyydessään missään muualla kuin Blade Runnerin maailmassa. Finaali on muutenkin kaavasta poikkeava: sankari on jatkuvasti alakynnessä ja joutuu lähinnä pakenemaan hänellä mielipuolisesti leikittelevää pääpahista.

Todellinen elokuvan nerokkuus on kuitenkin siinä, ettei Deckard lopulta päihitä Battya. Sen sijaan androidi pelastaa hänet ja kuolee seesteisesti pois yhdessä elokuvahistorian ikimuistoisimmista kohtauksista. Hauerin improvisoidussa yksinpuhelussa tiivistyy eletyn elämän katkeransuloinen haikeus. Näkökulman vaihto on yllättävä ja koskettava, sillä siihen asti replikanttien julmuudet ovat edes jotenkuten oikeuttaneet Deckardin likaisen työn.

Niin ansaitusti kuin Blade Runner onkin klassikkoasemaansa noussut, yksi puoli elokuvassa ei enää nykypäivänä vetoa samalla tavalla kuin 80-luvulla. Romanssi Deckardin ja filmin femme fatalen, Rachelin, välillä on nimittäin väkinäinen ja sävyltään vieraannuttava. Se, miten etsivä viettelee naisen arveluttavan aggressiivisin ottein, ei toki ole ristiriidassa päähahmon luonteen kanssa. Hänen ei nimittäin ole tarkoituskaan olla samaistuttava hyvyyden perikuva. Kaksikon suhteen kehittyminen rakkaustarinaksi tuntuu kuitenkin kornilta ja hiukan häiriinnyttävältä ottaen huomioon aiemmin ilmassa leijuneen väkivallan uhan.

Filmin avoin lopetus jättää pureskeltavaksi kuuluisan kysymyksen siitä, onko Deckard replikantti vai ei. Katsomassani The Final Cut -versiossa hänen yksisarvisnäkyynsä viittaava, lattialta löytyvä origami vihjaa tosin vahvasti, että hänen muistonsa ovat keinotekoisesti tuotettuja. Tämä on viimeinen ovela lisäys elokuvan esittämään moraaliseen dilemmaan. Jos ihmisen on oikeutettua tuhota luomuksensa, jolle on kehitetty muistot ja tietoisuus, mistä hän tietää, ettei hän myös itse ole tällainen luomus?

On ymmärrettävää, miksei Blade Runner kohonnut aikanaan superhitiksi. Muistan itsekin nuorempana odottaneeni Harrison Fordin tähdittämältä scifi-leffalta seikkailullisuutta ja toimintaa, en alakuloista film noiria ja mietteitä ihmisyyden perimmäisestä luonteesta. Joskus mielessä käväisee kuitenkin toivomus, että mainstream-scifi-elokuvien suunnan olisi määritellyt ennemmin Scottin filmi kuin Star Wars. Mikä muu on nimittäin lähempänä kovan tieteisfiktion ydintä kuin dystooppiset tulevaisuuskuvat ja filosofisten kysymysten pohdiskelu?