Stranger Thingsin tasoista kollektiivista tv-ilmiötä ei liene nähty sitten Game of Thronesin. Uudenvuodenpäivänä sosiaalinen mediani oli täynnä päivityksiä siitä, miten ihmiset asettuivat töllöttimen ääreen seuramaan show’n finaalijaksoa. Dufferin veljesten kasarinostalgisen scifi-sarjan viides kausi jää nimittäin sen viimeiseksi. Sarja saapuu maaliin kompuroiden mutta jättää myös jälkeensä haikean fiiliksen.
Vuonna 2016 Stranger Things alkoi huomattavasti lopetuskauttaan pienimuotoisempana. Neljästä poikakaveruksesta ja yliluonnollisia voimia omaavasta El-tytöstä kertonut debyytti ammensi vaikutteita Spielberg-elokuvista, Stephen King -tarinoista, Dungeons and Dragonsista sekä kaikesta 80-lukuun liittyvästä. Sarja oli välitön hitti ja kausi erittäin lupaava aloitus, vaikken kaikkea sen hehkutusta aikanaan allekirjoittanutkaan.
Seuraavana vuonna ilmestynyt toinen kausi jatkoi samalla hyväksi havaitulla linjalla. Kunnianosoituksia laajennettiin muun muassa Manaajaan ja Aliensiin. Laatu pysyi yhä enimmäkseen korkeana yhtä pahamaineista jaksoa lukuun ottamatta.
Kesällä 2019 saapui vuorostaan kolmas kausi. Näyttelijät olivat saapuneet teini-ikään ja sävyä muokattu komedisempaan suuntaan, mutta alku vaikutti silti lupaavalta. Dufferin veljekset rakensivat selvästi sarjan versiota kesä-blockbusterista. Kauden edetessä höttöinen tarina, hölmö kommunistisivujuoni, liian läskiksi lyöty huumori sekä aiempaa kömpelömmät, pakonomaiset viittaukset (katson sinua, Terminaattori-pahis) alkoivat tympäistä. Show vaikutti ylittäneen parasta ennen -päiväyksensä.
Sitten koitti korona, ja pahasti venähtänyt neljäs kausi ilmestyi vasta 2022. Painajaista Elm Streetillä emuloinut sarjan paluu nosti yllättäen panoksia, kun teinejä päätyi yliluonnollisen slasher-murhaajan uhreiksi. Kautta pidetään usein show’n parhaana sen ensimmäisen rinnalla – olkoonkin, että viehätys nojaa vahvasti kahteen musiikintäytteiseen avainhetkeen. Toinen on finaalijakson mainio Master of Puppets -montaasi, toinen taas Max-tytön pako Vecna-pahiksen kynsistä Kate Bushin Running Up That Hillin tahtiin. Vaikka Stranger Things oli jo tässä vaiheessa tunnettu haluttomuudesta tapattaa keskeisiä hahmojaan, jälkimmäinen kohtaus nousee myös minun kirjoissani yhdeksi televisiohistorian jännittävimmistä.
Viitoskausi jatkaa siitä, mihin neljäs päättyi: Vecnan rituaali aukaisi Hawkinsin pikkukaupunkiin ammottavat railot ylösalaiseen ulottuvuuteen. Valitettavasti kausi peruuttaa heti edeltäjänsä huipennuksesta, sillä armeija on naputellut railot umpeen metallilevyin. Miksi rakentaa cliffhanger, jos sitä ei uskalleta seurata kunnolla?
Show kitkuttaa liikkeelle tuskaisen verkkaisesti. Sarjan tekijät eivät tunnu oppineen mitään edeltävästä kaudesta, sillä jännite puuttuu täysin. Ensimmäinen jakso venyy loputtomiin eikä mikään tunnu edistyvän.
Saksille olisikin turkasen paljon töitä. Jokainen kauden episodi venähtää törkeän paljon pidemmäksi kuin tarina oikeuttaisi. Yksi pääsyyllinen on järkyttävä eksposition määrä, sillä hahmot selittävät selittämästä päästyään, mitä on tapahtunut, tapahtuu parasta aikaa tai on kohta tapahtumassa.
Sen lisäksi, että vuorosanoja käytetään valtavasti enemmän kuin on tarpeen, ne ovat välillä raastavaa kuunneltavaa. Usein yliyrittävä dialogi aiheuttaa vain silmien pyörittelyä, kuten Dustinin, Miken ja Lucaksen sananvaihto finaalijaksossa:
- Does this make us officially space travellers?
- Interdimensional space travellers.
- Suck it, Armstrong!
Uusi piirre kaudella on myös hahmojen jatkuva väkinäinen kinastelu, joka saa verenpaineen kohoamaan. Hopper marmattaa Elille tämän vastuuttomuudesta niin tauotta, että toivoin kommunistien vievän hänet takaisin Neuvostoliittoon. Steve ja Dustin purnaavat toisilleen kuin vanha aviopari, jotta voisivat tietysti halata myöhemmin toisiaan entistä ehompina ystävinä. Joyce taas nalkuttaa Robinille, jonka hän kokee riskiksi Will-mussukkansa turvallisuudelle.
Koska kyseessä on sarjan päätös, nostalgiaruuvia väännetään myös häpeilemättä ja yleisöstä lypsetään tunteita poikkeuksellisen härskisti. Draama äityy välillä kammottavan siirappiseksi. Nancy ja Jonathan esimerkiksi alkavat käydä läpi katkeransuloista ja vuolassanaista eroprosessia kesken Titanic-henkisten kohtalonhetkien. Kate Bushista taas tiristetään kaikki irti onnistumatta tietenkään toistamaan edelliskauden huipennusta. Tunteelliset avautumiset seuraavat toinen toisiaan, eikä hahmoilla vaikuta olevan koskaan kiire minnekään kesken edes pahimman hengenhädän.
Kausi on kohdannut kritiikkiä myös ikääntyneiden näyttelijöiden suhteen, eikä vailla perusteita. Teineiksi tekeytyvät aikuiset ovat tietysti kasaria puhtaimmillaan, mutta vaikutelma on sarjassa pahimmillaan häiriinnyttävä. Erityisesti Nancyn, Lucasin, Robinin ja Erican näyttelijät ovat silmiinpistävästi hahmojaan vanhempia, puhumattakaan Miken Holly-siskoa esittävästä Nell Fisheristä. Nuorisoa larppaavien näyttelijöiden suista hassunhauskat ilmaukset, kuten “suckier”, “kablooey” tai “Mission Impossibl-y”, tuntuvat myös… oudoilta. Saati sitten se, kun päälle parikymppisen Millie Bobby Brownin esittämä El juoksee esterataa ottoisänsä komennossa.
Dialogin alennustila sekä näyttelijöiden ikäkriisi häiritsevät erittäin pahasti siksi, että Stranger Things tuli aikanaan tunnetuksi nimenomaan uskottavasti näytellyistä ja käsikirjoitetuista nuorista hahmoistaan. Osa teiniesiintyjistä oli toki tuolloinkin parikymppisiä, mutta nyt erot roolihenkilöihin ovat pahimmillaan kymmenen vuoden luokkaa.
Erityisen kammottavaa on puolestaan lapsihahmojen käsikirjoittaminen. Holly ja hänen kumppaninsa ovat niin kankeita tapauksia, että voisi kuvitella heidän karanneen kokonaan eri sarjasta. Derek-sivuhenkilön kohdalla herää myös kysymys, tosissaanko nykypäivänä ei keksitä mitään omaperäisempää kuin silmälasipäiselle pullukkapojalle nauraminen.
Stranger Things on ennenkin vaatinut katsojaansa ummistamaan silmiä juonenkäänteidensä epäuskottavuuksilta. Viides kausi tuntuu kysyvän silti tässä suhteessa erityisen paljon, sillä huomasin kohottavani kulmiani jatkuvasti. Eikö kukaan ole tosissaan huomannut lukemattomien partioiden aikana valtavia seinämiä ylösalaisen Hawkinsin ympärillä? Miksi painovoima toimii ylösalaisessa maailmassa vain yhteen suuntaan, kun yläpuolella on toinen planeetta? Miksei Vecna käytä lonkerokäsiään vetämään Hollya ja Maxia pois luolan suulta, jonne hän itse pelkää astua? Entä mikä idea on yrittää puukottaa Vecnaa hänen mielessään, eikö hän vain heräisi?
Sarjan reseptiin on myös aina kuulunut se, että sankarit kehittävät pinteessä pähkähulluja suunnitelmia, jotka kuin ihmeen kaupalla toimivat. Tämä korostuu kuitenkin viimeisessä kahdeksassa jaksossa ärsyttävyyteen asti. Hahmot saavat aina viime hetkellä nerokkaan ahaa-elämyksen ja kehittävät (pakollisen kinastelun jälkeen) kaukaa haetun ratkaisun, joka toteutetaan onnistuneesti minimaalisessa ajassa ja uskomattoman koordinoidusti. He tekevät myös jatkuvasti pitkälle meneviä arvauksia vajavaisin tiedoin esimerkiksi Vecnan mielenhallintakykyjen ja ylösalaisen maailman luonteesta osuen oikeaan hämmästyttävällä tarkkuudella.
Hyvisporukan taipumus törmätä toisiinsa hämmästyttävällä onnekkuudella alkaa niin ikään ärsyttää tarinan edetessä. Kun Holly esimerkiksi putoaa Abyss-maailmasta, totta kai hän tippuu juuri sopivasti puhe-etäisyydelle Hawkins-laboratorion katolle nousseiden Nancyn ja Jonathanin kanssa. Jopa hahmot kommentoivat tämän sattuman epätodennäköisyyttä.
Kaikkein turhauttavimman kauden epäuskottavuuden muodostavat kuitenkin sankareiden läpäisemättömät juonipanssarit. Toki ymmärrän Duffereiden haluttomuuden tapattaa hahmojaan: Stranger Things ei vain ole sellainen show. Eihän kasvukertomuksen pointti ole kuolla kesken kasvun. Jossain määrin on jopa piristävää Game of Thronesin jälkeisellä aikakaudella, että sentään yksi menestyssarja ei nojaa käänteissään nihilistiseen “kuka kuolee?” -arvuutteluun.
Silti jos käsikirjoittajakaksikko haluaa pitää tärkeät henkilönsä elossa, heitä voisi yksinkertaisesti olla kirjoittamatta kerta toisensa jälkeen mahdottomiin umpikujiin. Sitä paitsi olisi vain kumarrus sarjan isolle esikuvalle, Dungeons and Dragonsille, jos edes jollekulle ryhmän jäsenistä koittaisi tarinan lopussa noutaja! Aikuishahmot olisivat johdonmukainen valinta, sillä en edes enää pysy laskuissa, montako kertaa esimerkiksi Hopperin kuolemalla on hämätty katsojaa.
Pidän lisäksi hieman oudoksuttavana, kuinka välinpitämättömästi show suhtautuu sitä vastoin kasvottomien sotilaiden tappamiseen. Hyvikset voivat nimittäin niittää vastustajiaan rynnäkkökiväärein täysin seuraamuksitta, mikä ei tunnu edes tarinan sisällä loogiselta. Kun kaikki on vihdoin ohitse, armeijako päästää heidät tosissaan kuin koiran veräjästä? En usko.
Hahmojen kuolemattomuus johtaa välillä pahasti jännityksen latistumiseen. Demogorgonit ovat esimerkiksi aina voittamattomia, armottomia tappokoneita, kunnes ne osuvat päähahmojen kohdalle. Tällöin ne käyttäytyvät kuin lempeät kissanpennut, antavat miettimisaikaa eivätkä miltei pärjää edes viinipullon kanssa heiluvalle humalaiselle kotiäidille.
Sairaalan kellariin sijoittuva kohtaus, joka tekee kunniaa Jurassic Parkille, menee jo tältä osin naurettavaksi. Sankareita lähestyvät demogorgon-poikaset hidastavat yhtäkkiä liikkeensä hiippailuksi eivätkä löydä pesukoneiden takana piilottelevia uhrejaan, vaikka näiden radio huutaa täysillä Kate Bushia. Tilanne ratkeaa täysin poskettomasti: juuri koomasta herännyt Miken äiti on ennustanut vaaran ja jättänyt kellarin kuivausrumpuun happipullon, joka räjähtää tappaen hirviöt.
Finaalijakossa puolestaan ihmeselviämisten perässä on jo vaikea pysyä. Steve uhkaa syöksyä radiomastosta kuolemaansa, mutta totta kai joku sieppaa kliseisesti hänen kätensä viime hetkellä. Nancy taas taistelee yksin jättimäistä mielennylkijähirviötä vastaan pelastuen juuri ja juuri, kun hänen ystävänsä teleporttaavat korkean kanjonin huipulle antamaan tulitukea.
Koska Stranger Things on tapattanut tähän mennessä aina vain yhden tuoreen sivuhenkilön per tuotantokausi, hahmojen määrä on sarjan loppuun mennessä kasvanut todella laajaksi. Siksi juonikaaria on myös turkasen paljon ja niiden välillä hypitään jatkuvasti. Melkoinen saavutus on ylipäänsä, että miltei kaikille sankareille keksitään tekemistä.
Huvittava poikkeus on Mike, joka show’n alussa oli käytännössä sen päähenkilö. Hänellä ei ole mitään tekemistä, tarinaa eikä edes kehitystä aivan kauden viimeisiä minuutteja lukuun ottamatta. Hän vain hengaa mukana.
Aiemmin sarjassa usein paitsioon jääneen Willin kehityskaari on sen sijaan pieni positiivinen yllätys. Internetissä arvostelupommitettu toiseksi viimeinen jakso sisältää hänen parjatun kaapistatulokohtauksensa. Lyttäyksen syylliseksi on pakko epäillä Yhdysvalloissa kukkaan puhjennutta woke-kammoa, sillä kohtaus ei ole ainakaan yhtään sen huonompi kuin monet muut kauden vastaavista vetistelyhetkistä. Noah Schnapp tekee myös Willin roolissa vakuuttavaa jälkeä.
Henkilöiden ja juonikaarien välillä loikkimisessa on toisaalta oma viehätyksensä. Jokainen pyrähdys tietyn hahmoporukan kanssa päättyy aina kuin mini-cliffhangeriin. Monesti palloja on ilmassa yhtä aikaa herkullisen paljon. Dufferin veljekset osaavat myös yhä rakentaa vetoavaa mysteeriä, vaikka se on välillä hukkua omiin koukeroihinsa.
Muutamat toimintakohtaukset jäävät lisäksi positiivisina mieleen sarjan loppumetreiltä. Demogorgonien hyökkäys armeijan tukikohtaan neljännen jakson päätteeksi on hieno kauden puolivälin huipennus, ja yhdeksi otokseksi naamioitu kamera-ajo on komeasti koreografioitu. Myös Steven, Dustinin ja Jonathanin autokaahailu takapihojen läpi mahtavan kasarihenkisen syntetisaattoribiitin soidessa nostaa hymyn huulille.
Tietokone-efektit eivät sen sijaan tee kaudella suurta vaikutusta. Esimerkiksi ylösalainen maailma pistää pitkän ajan jälkeen silmään hämmentävän keinotekoisena. Demogorgonit ovat niin ikään CGI-hirviöinä yllättävän epävakuuttavia ja massattoman tuntuisia.
Kun tarina lähenee päätöstään, sen yhdeksi ongelmaksi muodostuu sen Vecna-pääpahis. Muun muassa Painajainen Elm Streetillä -sarjan Freddystä vaikutteita hakeva ihmisen ja hirviön sekoitus on loppujen lopuksi aika kyllästyttävä tapaus silloin, kun hän ei murhaa teinejä brutaalisti. Häntä näyttelevä Jamie Campbell Bower on roolissaan vieläpä kummallisen karismaton. Kukaan tuskin ottaa myöskään tässä vaiheessa enää selvää, millä sekavalla logiikalla Vecnan mielenhallintataidot ja parviäly täsmälleen toimivat, tuskin edes Dufferin veljekset itse.
Kauden finaalijakso kohtaakin perinteisen televisiosarjaongelman, jossa viimeisessä episodissa kaikki on oikeastaan jo sanottu aikaa sitten, mutta loppuun pitäisi raahautua ja päästää Suuri Paha hengiltä. Olisin mieluusti katsellut lovecraftiaanista mielennylkijää Vecnan sijaisena, mutta hänestäkin leivotaan ideaköyhästi vain iso “Godzilla”, kuten show’n hahmot itse ilmaisevat. Hetkittäin ilmassa on eeppisen Dungeons and Dragons -kampanjan huipennuksen tunnelmaa, mutta meno taantuu lopulta ontoksi CGI-mäiskeeksi.
Sarjan viimeisestä episodista ei silti voi puhua ottamatta kantaa Elin kohtaloon. Aluksi tytön pyyhkiytyminen luhistuvaan madonreikään vaikuttaa jälleen yhdeltä kliseseltä valekuolemalta, tällä kertaa Yön ritarin paluu -varianttina. En uskonut hahmon poismenoon hetkeäkään. Uhrautuminen ei sitä paitsi tuntunut sopivan tarinan tematiikkaan.
Show kuitenkin pelaa korttinsa ovelasti ja valitsee The Sopranosin tien, sillä Elin kohtalo jätetään yleisön päätettäväksi. Mike tarjoaa ystävilleen selityksen, miten hän olisi saattanut selviytyä tilanteesta. Katsojalla on kuitenkin vapaus tulkita, onko kyseessä vain toiveajattelua, jolla hahmot selviytyvät läheisensä menettämisen traumasta. Koska internet on jo täynnä teorioita ja pätevän oloisia perusteluja molempiin suuntiin, ratkaisua voi pitää avoimuutensa osalta onnistuneena.
Katkeransuloisin osa tarinan lopetuksessa jääkin Mikelle, joka menettää rakkaansa. Vaikka El olisi elossa, hän ei voi koskaan enää tavata tyttöystäväänsä, koska armeija seuraa takuulla hänen jokaista liikettään.
Kun Mike sulkee kotitalonsa kellarin oven jättäen Hollyn ja muut lapset pelaamaan Dungeons and Dragonsia – hetki josta show alkoi yhdeksän vuotta sitten – on vaikea itsekin olla tuntematta puristusta sydämessään. Elin myötä lapsuuden ja nuoruuden taikuus on poissa. Jäljellä on vain aikuisuus.
Kokonaisuutena tarkastellen Stranger Thingsin keskeisimmiksi teemoiksi osoittautuvatkin lapsuuden ennenaikainen päättyminen sekä ihmisten väliset yhteydet. Tarinassa alaikäiset hahmot joutuvat jatkuvasti kamppailemaan isojen ulkoisten ongelmien kanssa, jotka eivät ole heidän käsissään. Edes Vecna ei ole antagonistina syntyjään paha vaan lapsuudessaan ulkoisen voiman korruptoima. Hieman samoin kuin kammottava Derek, jolta kukaan ei ole vain odottanut muuta kuin inhottavuutta.
Teema näkyy show’ssa myös pienissä asioissa. Kysymys herää esimerkiksi, millainen vaikutus tavallisessa perheessä Miken äidin alkoholismilla olisi hänen lapsiinsa. Vanhempien juopottelu on korostetusti tavanomaisempi nuoria kohtaava ongelma kuin yliluonnolliset hirviöt, enkä usko sen päätymisen sarjaan olevan sattumaa.
Sarjan nuoret selviävät kuitenkin näistä koettelemuksista läheistensä voimin. Ystävät, perheenjäsenet ja rakkaat paljastuvat läpi tarinan ankkuriksi, jonka ansiosta hahmot pusertavat läpi epätoivoisimmastakin pinteestä.
Massiivisesti päättyvälle Stranger Thingsille tekee ansaitusti kunniaa vain yhtä massiivinen arvostelu. Päätöskausi jää valitettavasti show’n heikoimmaksi, ja välillä kärsivällisyyteni oli todella koetuksella paisuneen lopetuksen kanssa. Silti en voi olla kuin tyytyväinen siihen, että tarina saadaan päätökseen, kun siinä vielä pihisee virtaa. Laskeutumisen tyylikkyydestä ei irtoa pisteitä, mutta Dufferin veljesten valitsema viimeinen nuotti herättää tunteet talviuniltaan.
Kausi 5:
Koko sarja:
Kommentit
Lähetä kommentti